Tarina, joka hätkähdyttävällä tavalla osoitti, kuinka kauas elämän todellisuudesta osa ihmisistä on vieraantunut

12.5. 3:00

Susikeskustelu käy kiivaana. Lehdessä julkaistun kartan perusteella kotitonttini on keskellä ties kuinka monen susireviirin liikkuma-aluetta. Syödyksi tulemisen todennäköisyys on mitä ilmeisin. Yhtään harmaatakkia ei kuitenkaan ole vastaan astellut, eikä ole ulvontakaan kotirauhaa häirinnyt.

Olen päättänyt toistaiseksi jättäytyä susikysymyksestä sivuun. Siirryn joustavasti toiseen suurpetoon.

Viime syksynä kuulin tarinan, joka hätkähdyttävällä tavalla osoitti, kuinka kauas elämän todellisuudesta osa ihmisistä on vieraantunut. Jutun aiheena oli marjametsästä löytynyt eläimen uloste.

Löydön oli tehnyt aikuinen maaseudulla asuva suomalainen mies. Löytönsä hän oli empimättä arvellut karhun tuottamaksi, ja siihen oli marjastusretki päättynyt. Äkkiä kotiin, tai karhun kämmen lyö!

Joku epäuskoinen arveli, että eiköhän kyseessä ollut hirven tuotos, joka marja-aikaan tuppaa olemaan vetelänpuoleinen, eikä siitä pysty yksittäisiä papanoita erottamaan. Myös mäyrää ehdotettiin, onhan sekin aika tuottelias ulostekasojen rakentaja.

Joka tapauksessa mustikat jäivät metsään, toivottavasti edes rastaiden ja metsämyyrien nautittaviksi.

Oleellista tarinassa on tietoisuus ihmisten luontosuhteen perinpohjaisesta muuttumisesta. Yhä vähemmän on kansalaisia, jotka kulkevat metsässä kuin kotonaan, yhä enemmän heitä, jotka pohtivat, uskaltaako sinne lähteä, vai tuleeko polulla vastaan hampaitaan hirvittelevä peto.

Mieleeni tuli vuosien takainen oma kokemus, joka antaa toisenlaisen kuvan ihmisten luontosuhteesta.

Oli kaunis toukokuinen päivä, ja pistäydyin vaimoni kanssa kohtuuetäisyydellä kodistamme sijaitsevassa Vaskijärven luonnonpuistossa Yläneellä. Puiston polulta löytyi tuore tummanruskea ulosteläjä, josta erottui muun muassa karpaloita. Se oli aika varma viite karhuun, ja vahvistus epäilylle tuli pian. Muutaman kymmenen metrin etäisyydeltä kuului outo vihellys, jota kokeneena lintutuntijana en pystynyt yhdistämään mihinkään lajiin.

Matkamme jatkui.

Kotona tutkin eläinkirjoja, ja löysinkin mielessäni välähtäneen tiedon: joutuessaan yllättävään tilanteeseen karhu saattaa viheltää!

Me pitkospuilla ja polulla vaeltaneet retkeilijät olimme hämmentäneet mesikämmenen. Hyvin se osasi pitää itsensä piilossa, vaikka ei varmasti ollut kaukana.

Vaimoni ei sen kummemmin ihmetellyt. Hän oli aikoinaan päättänyt, että sen vuoden jokaisena päivänä hän tekee jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, mieluiten mahdollisimman mielipuolista. Nyt hän valitti, ettei ollut vielä keksinyt sille päivälle mitään erityishullutusta.

Silloin minulla välähti: sanoin, että käydään hakemassa luonnonpuistosta se karhunkakka!

Teimme siis siltä seisomalta uuden reissun Vaskijärvelle. Karhunkakka lapioitiin muovipussiin ja levitettiin kotipihalla lannoitteeksi aiemmin keväällä istutetuille karhunvatuille ja mustaseljalle.

Näinkin voi suurpetoon suhtautua.

Kirjoittaja on Euran Honkilahdella asuva luonnonystävä, luontovalokuvaaja ja eläköitynyt toimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut