Isänmaallisuus on liian tärkeä arvo jätettäväksi laitaoikeistolle

7.4. 3:00

Ylen dokumenttisarja Suomineidot herätti kohua jo ennen kuin kukaan oli katsonut sitä. Eikä ihme, kun mainittiin sen kertovan kansallismielisistä ja promokuvassa yhdellä neidoista oli päällään t-paita, jossa luki englanniksi kansallissosialisti, ja jota koristi natsi-Saksan kuvastosta tuttu Musta aurinko. Sarjasta ja sen ongelmallisuudesta on sinänsä jo kirjoitettu tarpeeksi.

Ohjelma herätti kuitenkin kiinnostavia ajatuksia siitä, mitä on kansallismielisyys ja isänmaallisuus. Ja miten laitaoikeisto on ominut kaikki suomalaisille tärkeät symbolit leijonasta jopa lippuun. Esimerkiksi Suomineidoissa oli esillä kansallismielisyyden alalaji etnonationalismi. Syrjivä ideologia, jonka mukaan saman maan kansalaisia tulisi yhdistää uskonto, kulttuuri ja jopa ulkonäkö tietyissä rajoissa. Itselleni jokainen Suomen kansalainen on suomalainen, kaikenlainen etnisyyteen perustuva erottelu jääkööt edelliselle vuosituhannelle.

Moni asiasta aikaisemmin vähän hiljempaa pysynyt on nyt Venäjän kauhistuttavan hyökkäyksen myötä tullut kaapista yllättävän isänmaallisena, minäkin. Ja kaapista siksi, että jos laitan kotimaatani arvostaakseni leijonakorun kaulaan, pitää sitä selitellä. Että en ole natsi, rasisti tai skini. Laulaja Alma otti rohkeasti korun uusiokäyttöön, mutta ilmiö ei valitettavasti levinnyt laajemmalle.

Sille, että välittää Suomesta ja suomalaisista, mutta ei julista kansan ylivertaisuutta tai vastusta maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, ei ole aivan täsmällistä sanaa. Kansallismielisyys on kotimainen synonyymi nationalismille, joka on historian painolastin lisäksi epämääräinen termi lukemattomine merkityksineen. Isänmaallisuus taas on jossain määrin synonyymi patrioottisuudelle, josta tulee sotaisia assosiaatioita. Käytän itse sitä joka tapauksessa omalla kohdallani paremman puutteessa.

Suomalaisuus koostettiin monista eri heimoista, kuten tapana oli. Itse olen yhdistelmä rajantakaista Karjalaa ja Satakuntaa. Sota Neuvostoliittoa vastaan aiheutti ylisukupolvisia traumoja, jotka ovat nyt monella aktivoituneet, kun venäläiset teurastavat ukrainalaisia. Butšasta ja Mariupolista on tulossa samanlaisia paikannimiä historiankirjoihin kuin Nanking, Mỹ Lai, Srebrenica ja Aleppo. En todellakaan halua, että Pori, Rauma tai Kankaanpää tulevat vastaavalla tavalla maailmankuuluiksi.

Suomi on kotimaani ja Pori kotikaupunkini. Äidinkieli on henkinen kotini ja työpaikkani. Matkustelen niin vähän, että olisi koomista väittää itseään kosmopoliitiksi. Minä rakastan tätä pientä, kummallista kansaa ja omintakeista kieltä, joka taipuu moneksi. En pidä siitä, että Suomen vaakunan leijona tai siniristilippu käytössäni tulkittaisiin siten, että olisin ”valkoista valtaa” kannattava nationalisti. Isänmaallisuus on liian tärkeä asia jätettäväksi äärioikeistolle.

Kirjoittaja on porilainen kirjailija.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut