Pienet lapseni saavat vielä hetken olla lapsia: En aio kertoa heille, että Ukrainassa iltasatujen hirviöt ovat todellisia ja ne murhaavat lapsia pommein

23.3. 3:00

Istun aamupalapöydässä ja avaan uutissivuston kännykälläni. Samassa kasvoilleni pamahtaa kuva sodan runtelemasta Ukrainasta.

Kuvassa lohduttoman näköinen äiti juoksee sairaalaan miehensä perässä. Miehen sylissä on vaaleansininen viltti. Vilttiin on kääritty hänen elämänsä arvokkain asia, puolitoistavuotias pieni Kirill-poika.

Pienestä pojasta näkyy kuvassa vain velttona roikkuvat jalat ja kalmankalpea käsi. Viltissä on verta.

Otsikko kertoo minulle, ettei poikaa pystytty pelastamaan. Muserrun. Tunnen kyynelten valuvan poskilleni. Miten tällaista voi tapahtua, kysyn äänettömästi itseltäni.

”Äii-ti!” lapseni huudahtaa vieressäni vauvamaisella äänellään. Jalkojeni juuressa seisoo oma puolitoistavuotiaani pienet pullerosormet tiukasti pillimukin kahvoja puristaen. Hän painaa pienen päänsä reidelleni lohdutukseksi.

”Äiti pipi”, hän kuiskaa.

Nostan lapsen syliini ja halaan häntä. Samalla päässäni pyörii ajatus siitä, että nuo uutisessa olleet vanhemmat eivät saa kokea tätä enää Kirillin kanssa. Kirill on kuollut. Pommitettu.

Tunnen samanaikaisesti valtavaa surua ja sanoin kuvaamatonta raivoa. Näin ei saisi tapahtua! Ei missään. Ei Ukrainassa. Ei Afganistanissa. Ei Syyriassa. Ei missään.

Lasten kuuluu leikkiä ja temmeltää ulkona vapaana ja turvassa. He eivät kuulu pommisuojiin. Heidän ei pitäisi edes tietää, miltä ilmahälytyksen ääni kuulostaa.

Yhdenkään lapsen ei kuuluisi kuolla mielettömissä pommituksissa ja asuinalueiden tulituksissa.

Sodan edessä tunnen itseni pieneksi, turvattomaksi ja neuvottomaksi. Olen lahjoittanut Ukrainaan rahaa, joka tuntuu toki tärkeältä, mutta samalla ristiriitaisen riittämättömältä.

Sotaa en pysty pysäyttämään, mutta onneksi lapseni ovat niin pieniä, että pystyn vielä hetken varjelemaan heitä siltä tiedolta, että koko maailman mittakaavassa vain kivenheiton päässä meistä tapetaan lapsia.

Pystyn myös pitämään heidät pimennossa siltä ajatukselta, että murhaamisen aloittanut diktaattori asuu meidän naapurimaassamme.

Sillä pienen lapsen ei kuulu tietää sodasta. Pienen lapsen ei kuulu nähdä sitä. Ei kuulla siitä. Eikä pelätä sitä.

Pystyn yhä kirkkain silmin valehtelemaan omilleni, että maailma on hyvä paikka, jossa kaikki voivat olla turvassa. Eikä se onneksi ole valheista räikein.

Ukraina on opettanut meille myös sen, miten voimme tuntea syvää yhtenäisyyttä riippumatta maiden rajoista, kielestä ja kulttuurista. Se on opettanut, miten laaja ja pyyteetön ihmisten auttamisenhalu voi olla. Meillä ihmisillä on toivoa, vaikka joukossamme on muutamia todella mätiä omenia.

Valheista räikein onkin kai se, kun vakuutan lapsilleni, ettei hirviöitä ole olemassa. Sillä onhan niitä. Pahimmillaan ne heiluttavat vallan kahvaa viikatteen lailla.

Joskus joudun kertomaan lapsilleni sodasta. Mutta vielä hetken aikaa he saavat telmiä ulkona kesän riemuja odotellen. Vielä hetken he saavat olla sinisilmäisiä ja pelottomia. He saavat olla lapsia.

Kirjoittaja on kuusi-, neljä- ja puolitoistavuotiaan tyttären äiti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut