Kolumni: Yliopistot siirtyivät laajasti etäopetukseen, mutta oikeasti mikään ei muuttunut - Kolumnit - Satakunnan Kansa

Yliopistot siirtyivät laajasti etäopetukseen, mutta oikeasti mikään ei muuttunut – ”En enää tunne itseäni opiskelijaksi”

Opiskelijoiden pahoinvointi lisääntyy, mutta siitä ei tunnuta olevan kiinnostuneita kuin näennäisesti.

9.1. 3:00

Korkeakoulut siirtyivät hallituksen suosituksesta laajasti etäopetukseen alkuvuodeksi. Yliopistojen arjessa ei kuitenkaan käytännössä muuttunut juuri mikään.

Maisteriopiskelijoille ilmoitus etäopetuksesta oli kaikessa masentavuudessaan lähes huvittava. Suuri osa meistä ei ole ollut tuntiakaan lähiopetuksessa sitten maaliskuun 2020, jolloin koronapandemia iski Suomeen.

Yliopistoissakin on ollut poikkeuksensa. Esimerkiksi lääkäriopiskelijat ovat olleet lähiopetuksessa siltä osin kuin se on ollut pakollista. Jonkin verran luentosalien penkkejä ovat päässeet kuluttamaan myös viime syksynä opintonsa aloittaneet.

Muille, eli valtaosalle opiskelijoista, opetus yliopistolla on ollut harvinaista herkkua. Ne, joille lähiopetusta ei ole ollut pakko järjestää, ovat käytännössä opiskelleet etänä pian kaksi vuotta putkeen.

Loppuvuodesta julkaistun Korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksen mukaan joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii ahdistus- tai masennusoireista. Silti opiskelijoiden pahoinvoinnista tunnutaan olevan huolissaan vain näennäisesti.

Lisääntyneen mielenterveysoireilun rinnalla todellisuus on se, että yliopistokurssien etäopetus tarjoaa minimaalisesti vuorovaikutusta. Reaaliaikaisia etäluentoja on harvempaakin harvemmin. Itse olen ollut sellaisella viimeksi lokakuun 12. päivä.

Sen sijaan opiskelijan arkipäivää on kököttää tietokoneensa ääressä esseitä esseiden perään kirjoittaen ja vanhoja luentotallenteita katsoen. Toinen yleinen vaihtoehto kurssien suorittamiselle on, että opiskelijan tehtäväksi annetaan lukea satoja sivuja tieteellistä kirjallisuutta ja suorittaa sen pohjalta tentti.

Ei mahdollisuutta kysymyksiin, keskusteluun, eikä kyseenalaistamiseen.

Lähiopetus onnistuisi, jos sen järjestämiseen vain päätettäisiin panostaa. Yliopistoissa olisi tilaa järjestää pienryhmäopetusta koronaturvallisesti paljon enemmän kuin sitä järjestetään.

Kahden vuoden aikana Suomessa on ollut liki rajoituksettomia kausia, vaikka epidemia-aallot ovatkin seuranneet toisiaan. Yliopisto-opiskelijana siltä ei ole tuntunut.

Opiskelijoiden hyvinvoinnin tueksi on kyllä perustettu monenlaisia työryhmiä ja hankkeita. Emme kuitenkaan kaipaa enempää zoomeja ja tsemppiviestejä. Emmekä varsinkaan itsenäisesti suoritettavaa hyvinvointikurssia.

Haluamme opetusta, ja kaipaamme yhteisöllisyyttä.

En enää tunne itseäni opiskelijaksi. Yksi suuri syy siihen on, että viimeisten kahden vuoden aikana olen käynyt yliopiston tiloissa neljä kertaa.

Kahdesti olen hakenut tarran opiskelijakorttiini. Kerran olen käynyt syömässä kampuksen ruokalassa ja kerran tentissä. Luentosalissa olen istunut viimeksi helmikuussa 2020.

Opiskelen todennäköisesti maisteriksi ilman ainuttakaan tuntia lähiopetuksessa, vaikka etäopetus päättyykin yliopiston intran mukaan vielä tässä kuussa.

Kirjoittaja on yliopistossa opiskeleva toimittaja, joka oli viimeksi lähiopetuksessa vuosi ja kymmenen kuukautta sitten.

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut