Syntyessään hän oli pullea ja äänekäs. Kuollessaan ei kumpaakaan. Siinä välissä teki paljon töitä, sai kunniaviirin ja hopeisen taskukellon.
Oikeasti muistokirjoitus laaditaan kunnioittavaan sävyyn ja usein samalla kaavalla, jonka keksijää en tiedä.
Ensin parille riville syntymä, vanhempien ammatit ja kotikylä. Sitten itse asiaan eli edesmenneen uraan. Koulutus, työpaikat ja tittelit kronologisessa järjestyksessä ja perään eläkkeelle jääminen. Jatkoksi järjestötoiminta sekä luottamustehtävät ja ansiomerkit. Koska kohteet ovat merkkihenkilöitä, ura on pitkä ja siitä kertominen vie 45 riviä.
Loppuun pari riviä luonteesta, harrastuksista ja roolista suvun voimahahmona.
Muistokirjoitukset ovat hienoja ja kuvaavat sukupolvea, joka niiden kohteena on. Ura ja tittelit ovat tärkeitä. Niiden ansiosta merkkihenkilö on merkkihenkilö.
Itse en ole, mutta jos joku silti joskus muistokirjoitukseni kirjoittaa, toivon sen kertovan minusta eikä töistäni.
Aloitan alusta.
Syntyessään hän oli pullea ja äänekäs. Lapsuutensa niin unelias, että pikkuveljensä ensimmäinen lause oli ”nukkuu Hannu”. Sitä äiti jankutti, kun kuopus kiekui ipanariemuaan.
Tekstissä olisi hyvä muistuttaa, että olin kolmesta pojasta keskimmäinen. Ei ollut esikoisen auktoriteettia, eikä pienimmän saamaa huomiota. Keskimmäisistä tulee usein kapinallisia. Tämä on tärkeä taustatieto, kun kirjoittaja pääsee nuoruusvuosieni kohdalle.
Itse jatkan kohtaan ura.
Opiskeli laiskasti, mutta pärjäsi työelämässä yllättävän hyvin. Aloitti lehtityöt, kun internet oli vielä kapaloissa ja lopetti kun moni paperinen sanomalehti oli saattohoidossa. Oli syytön ainakin ensimmäiseen.
Työstä ei kannata kertoa enempää, joten seuraavaksi urheilua.
Pärjäsi kohtalaisesti kaikessa urheilussa, paitsi hiihdossa. Ei niin lupaava jääkiekko- ja jalkapalloura loppuivat, kun alkoi juosta muiden asioiden kuin pallon perässä.
Mielikuvan korjaamiseksi voisi mielestäni kuvailla, että palasi urheilukentille 25 vuotta myöhemmin lapsensa kanssa ja päätyi junioreiden pesäpallovalmentajaksi.
Ei saanut valmentajana seuran pöytästandaaria tai mestaruuksia, mutta kaksi ihan hyvää tuulitakkia ja muumimukin.
Jotain lisäkehua tähän olisi mukava saada, mutta vale olisi väittää kovin hyväksi valmentajaksi.
Isyydestä, perheestä ja ystävistä pitäisi olla rivejä eniten, koska ne ovat tärkeimmät.
Lapset opettivat pyyteetöntä rakkautta ja heidän äitinsä halaamaan. Edellinen oli tärkeämpää kuin mikään muu, vaikka ei sitä aina osannut näyttää. Tunneilmaisu oli välillä kuin Kaurismäen elokuvassa. Ystäviä oli aika vähän, mutta ne olivat parhaita ja pysyivät.
Jos tähän osaan saisi vielä jotain rehellisen lämminhenkistä, niin lopputulos olisi täydellinen. Tilan tarpeessa sen urheilu-uran voi poistaa. Se olikin vain kehuskelua.
Kirjoittaja on toimituspäällikkö