Lapsuudenkodin lumovoima valkeni vihdoin yhtenä hämmästyttävänä hetkenä - Kolumnit - Satakunnan Kansa

Lapsuudenkodin lumovoima valkeni vihdoin yhtenä hämmästyttävänä hetkenä

Tuttu muuttuu satumaiseksi, kun katsoo ulkopuolisen silmin.

Kirjoittajan lapsuudenmiljöö, Nummen puutalo ja umpipiha, täyttävät koko korttelin Porin 6. osassa eli Kuukkarissa.

5.11. 3:00

Tunneside lapsuudenkotiin ja sen ympäristöön on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta kotikulmat näyttäytyvät varhaisten muistojen kautta romanttisena paikkana, toisaalta ne ovat se arkisista arkisin miljöö tuttuudessaan ja tavallisuudessaan.

Itse ymmärsin vasta aikuisiällä yhtenä hämmästyttävänä hetkenä, kuinka poikkeuksellisessa ympäristössä vietin valtaosan lapsuudestani.

Kun olin 5-vuotias, viisihenkinen perheeni – minä, isä, äiti, isoveli ja pikkusisko – muutti Turun lähistöltä Maskusta Porin kaupunkiin, joka oli minulle ennakolta uppo-outo.

Uusi kotimme sijaitsi Porin 6. osan eli Kuukkarin itäpäädyssä, asunto-osakeyhtiö Nummessa.

Kaksi suurta, kulmikkaan C-kirjaimen muotoista sinistä puurakennusta täyttävät ulkoapäin katsottuna koko korttelin. Rakennukset kätkevät sisälleen umpipihan, jonka keskellä on punainen sauna.

Lapsuudesta Nummessa palaavat ensimmäisenä mieleen juoksukilpailut korttelin ympäri. Pikamatka taisi olla puoli korttelia, mutta kuninkuusmatka – kymmenen kierrosta korttelin ympäri – oli oma suosikkini. Kilpailu oli pääosin rehtiä, mutta joskus joku naapurin pojista diskvalifioitiin räikeän kiilaamisen takia. Minua muistaakseni ei.

Vastikään 120 vuotta täyttäneeseen Nummeen mahtuu peräti 16 asuntoa. Talot rakennettiin rautatieläisille ja heidän perheilleen, mutta meidän asuessamme Nummessa naapureina oli koko joukko taidealan persoonia – kuvataiteilija, näyttelijä, oopperalaulaja, ja niin edelleen.

Korttelin suljetun muodon ansiosta etuovet ja pihat aukeavat samaan suuntaan kaikkien näkyville. Tämä korostaa mutkatonta yhteisöllisyyttä, joka nummilaisten välillä vallitsee.

Vaikka tiesin Nummen olevan arvokas rakennuskohde, en hahmottanut sen erityisyyttä vielä silloinkaan, kun olin asunut muualla jo vuosia. Minulle se merkitsi rakasta mutta tuiki tavallista lapsuudenkotia.

Vaikutuksen teki kyllä vanha valokuva, joka oli otettu keskustan suunnasta. Kuvassa näkyi uutukainen, komea kortteli totisina poseeraavien asukkaiden takana. Ympärillä oli lähinnä maaseutua laiduntavine lehmineen, sillä suurin osa Kuukkarista oli vielä rakentamatta.

Täytyy tulla vielä lähemmäs tätä päivää hetkeen, jolloin vanhempanikin olivat jo vuosia sitten muuttaneet Nummesta pois. Tuttavani oli käymässä Porissa ensimmäistä kertaa, ja minulla oli tilaisuus kierrättää häntä ympäri kaupunkia.

Puhuimme menneistä ajoista Porissa, ja ehdotin, että pistäydytäänpä lapsuudenkotini nurkilla, joilla en ollut pitkään aikaan käynyt.

Askeltaessamme auringon laskiessa Nummen portista sisään päässäni humahti – tuntui kuin olisin astunut satukirjojen maisemaan. Sekä minä että vieras haukoimme henkeä haltioissamme.

Tarvitaan siis ulkopuolisen katse siihen, että näkee itselleen tuiki tutun ympäristön ainutlaatuisuuden.

Kirjoittaja on porilainen toimittaja.

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut