Miten lohdutat surevaa? Älä huoli, ei sitä kukaan muukaan osaa - Kolumnit - Satakunnan Kansa

Miten lohdutat surevaa? Älä huoli, ei sitä kukaan muukaan osaa

6.11. 3:00

Kun kuolema vierailee, meistä tulee keinottomia. Varsinkin läheisen äkillinen lähtö riisuu konsteista sekä surevan että hänen lähipiirinsä.

Mitä tehdä, mitä sanoa, että helpottaa?

Surussa ei ole oikeaa tai väärää, sillä jokainen on oman surunsa asiantuntija. Siksi surevan kohtaaminen on niin vaikeaa. Sitä ei hallitse juuri kukaan. Itse menetyksen kokeneilla saattaa olla aavistuksia siitä, miten päin olla.

Oma surukokemukseni opetti minulle seuraavat asiat, joita itse pyrin noudattamaan tarpeen tullen.

Älä voivottele. Refleksinomainen reaktio on toistella, miten kauheaa tapahtunut on. Harvalle sitä tarvitsee kertoa. Sureva tietää sen kyllä jo. Sen kuuleminen kerta toisensa jälkeen ei kannattele, vaan painaa alas.

Ole hiljaa. Vaikeneminen on leipälajimme, mutta surevan luona monesta sukeutuu lörpöttäjä. Aivan kuin suru katoaisi, jos ilmatilan täyttää puheella. Joskus riittää vain olla vaiti läsnä. Älä silti jätä kuolemaa huomiotta. Halaa ja pidä vaikka kädestä, jos sopivia sanoja ei löydy.

Kysy ja kuuntele. Tiedustele, miten sureva voi. Anna hänen itse kertoa, miltä tuntuu. Älä arvaile. Jos sureva haluaa puhua, hän kyllä puhuu. Jos hän toivoo tilaa ja rauhaa, jätä sitä.

Auta konkreettisesti. Tarjoudu haravoimaan. Tuo valmista ruokaa ovelle. Varmista omakotiasujalta, ovatko lämmitysasiat kunnossa talven tullessa. Auta varsinkin, jos sinulta sitä toivotaan ja suinkin kykenet. Suomalainen ei pyydä apua, ellei ole ehdoton pakko. Alkuvaiheessa tarve on hetken suuri, kyllä se siitä vähenee. Silloin teoista on enemmän lohtua kuin mistään sanoista.

Älä hylkää. Jos tarjoudut auttamaan, tee, mitä lupaat. Jos et jaksa, sano sekin heti ääneen. Sureva kestää sen kyllä. Sitä hän ei kestä, että hänet jätetään yhtäkkiä yksin, kun avuntarjoajan kyvyt ylittyvät. Surevan ei pidä koskaan kuulla olevansa liian tarvitseva elämänsä karmeimmalla hetkellä.

Älä oleta, että surulla on aina sama kaava. Osa käpertyy kuukausiksi itkemään kotisohvalle eikä jaksa ajatella muuta. Toinen tekee ja toimii, koska se lievittää ikävää, tai koska on pakko. Kuolema saattaa muuttaa arjen selviytymistaisteluksi ja työleiriksi. Näin voi käydä, jos jää esimerkiksi pikkulasten yksinhuoltajaksi tai joutuu setvimään kuolleen työasioita. Kuolinpesän selvittely voi olla terapeuttistakin. Joskus taas omiin töihin palaaminen on surevalle kuin pääsisi lomalle elämästään.

Älä syyllistä. ”Miksi hän ei käynyt lääkärissä” on kenties typerin ja tuskaisin kommentti läheisensä yllättäen menettäneelle. Kuka terveeksi itsensä tunteva nyt vastaanotolla ramppaisi? Kukaan ei voi nähdä tulevaisuuteen, eivätkä lääkäritkään kaiken eteen pääse.

Tänä viikonloppuna on tapana käydä sytyttämässä kynttilä haudalla. Joku saattaa jättää menemättä, koska se on liian vaikeaa. Surusiskot ja suruveljet, sekin on ok. Mikä ikinä auttaa.

Kirjoittaja on Satakunnan Kansan toimittaja, joka on menettänyt läheisensä tänä vuonna.

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut