Jos päätät katsoa hiihtolomallasi edes yhden elokuvan, sen pitäisi ehdottomasti olla tämä - Kolumnit - Satakunnan Kansa

Jos päätät katsoa hiihtolomallasi edes yhden elokuvan, sen pitäisi ehdottomasti olla tämä

David Attenborough’n eeppinen Netflix-dokumentti Elämä planeetallamme on samaan aikaan elämäkerta, testamentti ja hätähuuto, joka paketoi ymmärrettävästi ja rauhallisesti sen, minkälaiseen kriisiin maapallon luonto ja sen mukana myös me ihmiset olemme ajautuneet. Elokuvan tulisi kuulua yleissivistykseen, kirjoittaa toimittaja Eetu Lehtinen.

23.2. 19:58

Suoratoistopalvelu Netflixin valikoimasta löytyy aivan mieletön määrä sarjoja ja elokuvia, mutta tuskin yksikään niistä on yhtä tärkeä kuin brittijuontaja David Attenborough’n dokumentti Elämä planeetallamme (2020).

Attenborough oli dokumentin aikaan 93-vuotias ja puhuu siinä ihmiskunnalle sellaisella asiantuntemuksella ja elämänkokemuksella, että joka ikinen sana painaa kuin iso mammutti.

Attenborough – joka tunnetaan BBC:n eli Ison-Britannian yleisradioyhtiön luontodokumenteista ja jonka dokumentteja on lähetetty myös Yleisradiossa Avara luonto -nimen alla – on ehdoton auktoriteetti ja avaa dokumentissaan sitä, kuinka maapallo on muuttunut hänen elinkaarensa aikana.

Aihe eli luonto ja sen monimuotoisuuden köyhtyminen, jota kiihdyttää muun muassa ilmastonmuutos, avautuu dokumentissa ainutlaatuisella tavalla. Attenborough ei paasaa tai saarnaa vaan kertoo maapallon tilanteesta opettavaisesti, selkokielisesti ja ytimekkäästi niin, että mahdollisimman moni kuulisi, mitä hänellä on sanottavanaan kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen.

Ja se viesti on tärkeä.

Dokumentti kestää vain noin 78 minuuttia, enkä tiedä, voisiko noita minuutteja enää tätä paremmin käyttää.

Sen lisäksi Attenborough on myös kirjoittanut Yksi elämä, yksi planeetta -nimisen kirjan, joka julkaistiin niin ikään viime vuonna. Kirja kulkee samoja uria kuin dokumenttikin ja tarjoaa vielä hieman syvemmän katsauksen Attenborough’n elämään.

Mutta ei Attenborough tässä pääroolissa ole. Valokeila on luonnossa, eläimissä ja niiden vihollisissa eli ihmisissä, jotka kaivavat samaan aikaan omaa kuoppaansa.

Sekä elokuva että kirja alkavat Prypjatin aavekaupungista Tshernobylin ydinvoimalaitoksen kainalosta.

Kirjassaan Attenborough vertailee hyytävästi, kuinka me kaikki olemme tällä hetkellä kuin niitä prypjatlaisia, jotka näkivät ympärillään utopian mutteivät osanneet odottaa hirvittävää katastrofia, vaikka kohtalokas ydinvoimalaitos olikin koko ajan näkyvillä ja osa kaupungin maisemaa.

Eipä täälläkään miltään tunnu, kun vaikkapa Siperiassa metaaniräjähdys synnyttää jättikraaterin ikiroudan alueelle. Samalla metaanin – hiilidioksidia paljon vahvemman kasvihuonekaasun – vapautuminen kuitenkin nopeuttaa ilmastonmuutosta dramaattisesti, kuten Attenborough’kin dokumentissaan kertoo.

Tästä maailmanlaajuisesta, yhteistä kotiamme eli planeettaamme koskevasta kriisistä – luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä – ei vieläkään puhuta tarpeeksi, mutta onneksi askeleita otetaan oikeaan suuntaan.

Esimerkiksi Ruotsin luetuin iltapäivälehti Aftonbladet aloitti vastikään uuden projektin, jossa tehdään jatkuvasti päivittyvää uutisointia nimenomaan ilmastosta – kuin koronaviruskriisistä konsanaan.

Tietoa pitäisikin saada mahdollisimman hyvin näkyville, sillä vain se voi kasvattaa ymmärrystämme siitä, mitä ympärillämme tapahtuu.

Siksi Attenborough’kin näki vielä 93-vuotiaana näin paljon vaivaa, jotta sai jätettyä ainutlaatuisen testamenttinsa seuraaville sukupolville.

Elokuvan lopputeksteissä onkin kysymys, joka aiheuttaa kylmiä väreitä.

– Tämä elokuva on David Attenborough’n todistajanlausunto, lopputeksteissä lukee.

– Kenen muun pitäisi nähdä se?

Mielestäni jokaisen, koska Attenborough’n testamentin tulisi kuulua yleissivistykseen: myös siksi, että se valaa kaikesta huolimatta uskoa paremmasta tulevaisuudesta, jos ihminen vain sitä haluaa.

Kirjoittaja on Satakunnan Kansan urheilutoimittaja, joka ahmii myös kulttuuria.

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos