Kuvittele, että joku pysäyttää sinut arkesi keskeltä. Joku, jonka läheisyys tuntuu lämpimältä ja hyvältä.
Ei anna edetä. Silittää selkääsi pitkin vedoin, rauhallisella, vakaalla kädellä. Sanoo, että hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet.
Että sinun ei tarvitse muuttua. Että sinulla on kaikki rauha maailmassa olla juuri sinä, juuri siinä vaiheessa, jossa olet.
Henkinen paine tuntuu fyysisessä kehossa. Kehokin menee kiinni.
Kohtaamisen lämpö auttaa silloin avautumaan. Ehkä siksi ajatellaan, että ihminen voi eheytyä vain toista ihmistä vasten.
Kuitenkin kyyneleet voi nostaa moni tilanne: kaunis musiikki, koskettava elokuva, luonto, eläimet, sekä menetykset, vaiheiden vaihtumiset ja muut elämän isot murroskohdat.
Kehon suurta viisautta on, että pelkkä itselleen läsnä oleminen riittää. Keholle, jos paine tuntuu siellä. Tai ajatuksilleen, antaen kaiken vain lempeästi olla, samalla tavoin kuin alun esimerkin lämmin luotettava ihminen.
Omaan luultavasti eläintenkouluttajien Suomen ennätyksen siinä, miten paljon luennoillani, kursseillani ja yksityisohjauksessa on itketty.
En ole erikoistunut selän silittämiseen. Syy on luultavasti se, että luotan ihmiseen. Luotan ihmisen kantokykyyn elämän haasteissa ja vastauksiin, jotka ihmisessä on sisällä, jos malttaa pysähtyä ja niitä arvostavasti kuunnella.
Jostain syystä se liikuttaa. Itkevän ensimmäinen reaktio on usein häpeä. Yritys lopettaa itku tai ainakin pahoitella sitä.
Jolloin se, mikä alkoi oman itsen kohtaamisesta, keskeytyy.
Ehdotan silloin päinvastaista.
Anna itkun tulla. Anna sen tulla viimeiseen pisaraan.
Jos et juuri kyynelten hetkellä syystä tai toisesta voi, niin jossain muussa tilanteessa, jossa tunnet saman kirpoavan voiman.
Luota kehoosi, yhtään ihmistä ei ole tehty pelkistä kyyneleistä. Ne kyllä loppuvat, kun suru ja kipu ovat tulleet ulos.
Matkan varrella paineinen keho palaa pehmeäksi, surun vastustus muuttuu surulle myötäämiseksi ja kaiken keskellä on taas helpompi kuulla itseään.
Sitä, mihin kaikkeen itsestä vielä onkaan.
Vaikeus on siinä, ettei suruaan voi hallita. Voi vain luottaa.
Jos menetät rakkaan ihmisen tai eläimen, et voi tietää kauanko surun erilaiset vaiheet viipyvät luonasi. Silloin saatat pelätä, että jos annat myöden, enää löydä takaisin valoon.
Suru on ystävä. Se on arvostuksen osoitus kauniille, mitä on ollut. Joskus sen myöntämistä, miten pieleen asiat hyvistä aikomuksista huolimatta välillä menevät.
Ja samalla se on portti seuraavaan vaiheeseen. Sen täysimääräiseen kokemiseen.
Ihmisenä.
Kirjoittaja on Säkylässä asuva valmentaja ja eläintenkouluttaja