Hämyisistä kulisseista parrasvaloihin

Fosforinhohtoinen lurjus. Teksti ja ohjaus Juha Hurme. Pääroolissa Juha-Pekka Mikkola. Näyttelijäliiton 100-vuotisjuhlaesitys 18. marraskuuta Porin teatterin pienellä näyttämöllä. Kaikki muistavat Tauno Palon ja Tarmo Mannin, mutta kuka oli Eero Kilpi? Kirjailija Volter Kilven vähemmälle huomiolle jäänyt pikkuveli teki 1900-luvun alkupuoliskolla puolen vuosisadan mittaisen uran lähinnä Kansallisteatterin näyttelijäkaartissa. Lahjojen puute ja häiritsevät maneerit estivät huipulle nousun, ja Kilven oli tyytyminen lähinnä näkymättömiin taustarooleihin. Sitkeä, intohimoisesti teatteriin suhtautuva mies ei antanut kömpelyytensä häiritä, vaan valmistautui huolella jopa statistin tehtäviin. Palkkioksi paneutumisestaan hän sai pitää työpaikkansa eläkeikään asti ja pääsi muutaman kerran huseeraamaan isommissakin rooleissa, kriitikoiden ivan kohteeksi joutuen. Fosforinhohtoinen lurjus lähettää tärkeän signaalin nostaessaan rivinäyttelijän parrasvaloihin. Se osoittaa, että tähteyden loisteen ulkopuolella puurtavat teatterimaailman duunarit, joiden työ on aivan yhtä olennaista kuin julkisuutta imevien keskipisteiden. Pienillä repliikkien sivulauseilla sanoma laajenee teatterin ulkopuolelle. Eero Kilpi edustaa kaikkia työpaikastaan taistelevia kakkosluokan kansalaisia. Pomot päättävät, mutta tavikset rakentavat yhteiskunnan. Fosforinhohtoinen lurjus on näyttelijyyden ylistystä myös toisella tasolla. Juha-Pekka Mikkola tekee sykähdyttävän, monikerroksisen roolin Eero Kilpenä. Hahmo on pinnaltaan omaa kohtaloaan surkutteleva tragikoominen ressukka, mutta Fosforinhohtoinen lurjus välttää pilkkakuvaelman sudenkuopan ennen kaikkea Mikkolan tulkinnan ansiosta. Näyttelijä puhaltaa Eero Kilpeen hengen ja antaa tälle arvokkuuden, jota ilman näytelmä olisi vain pisteliäs komedia ja oiva ajankuva vailla syvempää substanssia. Ohjaaja- käsikirjoittaja Juha Hurmeen kiistattomat kyvyt takaavat jälleen kerran sen, että jännite säilyy alkupisteestä päätöskuvaan. Fosforinhohtoinen lurjus tuo monikerroksisen viestinsä esiin viihteellisessä ja helposti ymmärrettävässä muodossa, mutta katsojaa vähääkään aliarvioimatta. Pienet näyttämölliset ratkaisut viehättävät intiimissä, hiljaisuutta korostavassa toteutuksessa. Tunnetason voimalatausta lisää kehyskertomus, jossa Eero Kilpi uneksii kuolinvuoteellaan vain hetkeä ennen tästä maailmasta irtautumistaan. Tragikomedia kasvaa poikkeuksellisen koskettavaksi ihmiselämän kuvaukseksi. Mikko I. Elo


← Arkistoon

Lue myös