Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Tapio Koivukarin veijariromaani viinankuljettajista tulvii tilannekomiikkaa ja synkkiä kohtaloita

Kirjat Tapio Koivukari: Pirtumiehet. Johnny Kniga 2020. 348 s. Raumalaiskirjailija Tapio Koivukarin (s. 1959) uusin romaani Pirtumiehet on tositapahtumiin sijoittuva veijarikertomus viinan salakuljettajista. Värikkäät tapahtumat sijoittuvat Rauman rannikkoalueelle. Ajankohtana ovat 1920- ja 1930-luvut. Koivukarin päähenkilö Viku Ruohonen on elänyt täysorpona Laihosen kauppiasmamman helmoissa koko pienen ikänsä. Mamma on opettanut Vikun fiksuksi puotipuksuksi. Kun Satakunnassa puhaltelevat vallankumoustuulet, Viku jättäytyy viisaasti syrjään. Kieltolaki tuo mukanaan ansaintakortin, jonka Viku käyttää hyväkseen. Hän alkaa trokata raumalaisille luvattomia alkoholijuomia. Kaljaasit tuovat Saksasta raakaa pirtua, jota Viku pullottelee ja myy kaikenkarvaisille janoisille. Hyvällä menestyksellä. Välillä viinaa viedään kotipiirien ulkopuolellekin. Raumalaispoliisit eivät asiaan puutu tosissaan, kun pitävät kieltolakia itsekin hölynpölynä. Paikalle pörähtävät turkulaiset kollegat ovat tiukempia. ”Oli jotenkin itsestäänselvää, että ihmiset halusivat tai jopa tarvitsivat viinaa, miehenpuolet nyt ainakin, vakavimpia heränneitä lukuun ottamatta. Ja kohta ruvettiinkin nuorten ja vanhempien ihmisten kokoontumisissa kuiskimaan siitä, mistä voisi saada käsiinsä viinaa, kotikeittoista, korpirojua, korpikuusen kyyneltä. Pontikkaa. Tai laivojen tuomaa ulkomaan väkevää pirtua. Ja pirtun kohdalla kerrottiin, millä hinnalla sitä myytiin. Kun Viku kuuli tämän, hän kiinnostui. Reki saisi odottaa. Jos hän pelaisi korttinsa oikein, hän voisi tienata vähällä työllä reen ja kärryt ja jotain muutakin.” (s. 13) Rahavirran auettua Viku pääsee kurkistelemaan parempiin piireihin. Vaikka hän nai talon tyttären, hyväksyvätkö paremmat ihmiset häntä sittenkään joukkoonsa? Kaikki tietävät hänen maineensa viinatrokarina. Voiko sellaisesta leimasta koskaan irrottautua? Vikulle ja Anna-vaimolle syntyy lapsia useampia. Vuodet vierivät nopeaan tahtiin. Vikulle itselleenkin punssi maistuu. Viinantuoksuinen mies ei aina kelpaa vaimolle petikaveriksi, vaikka on kilttiluontoinen myös humalapäissään. Sitten peli kovenee sekä viinantrokauksessa että lainvalvojilla. Trokareita kuolee ja vangitaan, kuritushuonetuomioita satelee. Päättääkö Viku lopettaa ennen kuin on liian myöhäistä? Koivukarin kerronta on ilmavaa ja tiivistä kuin hyvin kuivunut kesäinen heinäpaali. Raumalaiset maalaismaisemat tulevat lukijaa lähelle havainnollisina. Realistisuus on kirjailijalle tärkeintä sekä henkilöissä että maisemissa. Maanläheinen kerronta haastaa syventymään tarkemmin. Sata vuotta sitten elänyt maalaisyhteisö nousee kerronnan keskiöön, ja kertoja loihtii porukkaan kiintoisia persoonallisuuksia. Verta ja kuolemaa ei ole tarkoituskaan väistää. Ahneus kostautuu myös rauhallisten raumalaisten joukossa. Kun viinatrokarit huomaavat tuttujensa lähteneen viinavarkaan polulle, näiden metkut saavat kolkon tuomion ja lopun. Tavoilleen uskollisena Koivukari on kirjoittanut Rauman murteella sekä romaanikertojan luonnehdintoja että vuorosanoja. Murresanoihin pääsee kiinni pienellä mietinnällä toisenkin murteen puhuja. Pieni sanasto romaanin loppuun olisi silti voinut olla tarpeen. Veijariromaanissa on paljon tilannekomiikkaa synkempien jaksojen ja kohtalonoikkujen höysteenä. Kuten sekin hetki, kun Viku lähtee sairaalaan katsomaan vastasyntynyttä pienokaista – ja lataa vihamiesten vuoksi pistoolin mukaansa! Paitsi Satakunnan maisemissa, Tapio Koivukari on kirjoissaan liikkunut paljon myös islantilaisissa miljöissä. Edellinen romaani Poltetun miehen tytär (2018) sijoittui 1600-luvun Islantiin ja kertoi noitavainoista. Viime vuonna Koivukari julkaisi kaksi suomennosta. Romaani Kaloilla ei ole jalkoja (Aviador) ja runokokoelma Surmavirsi (Enostone) esittelivät suomalaisyleisölle Jón Kalman Stéfanssonin ja Gerður Kristnýn , kaksi islantilaisen nykykirjallisuuden huippunimeä.