Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

”Minä olin ainoa, jonka elämän vauva mullisti, ja puoliso jatkoi kuten ennen” – Äidit käyttävät lastenhoitoon keskimäärin noin kaksi kertaa niin paljon aikaa kuin isät

Postiluukusta kolahtaa kirjepostia 1-vuotiaan kuopuksen nimellä. ”Pyydämme sinua varaamaan lapsellesi ajan hammastarkastukseen.” Vielä vähän aikaa sitten olisin ajatellut, että kirjeen puhuttelu oli osoitettu minulle, lapsen äidille. Olisin katsonut minun ja mieheni yhteistä kalenteria, kirjautunut ajanvarausjärjestelmään ja klikannut ajan, jona jompikumpi meistä vanhemmista pääsee neuvolaan. Pieni homma, olisin järkeillyt. Nyt kuitenkin siirrän kirjeen eteisen hyllyyn ja kerron miehelleni, että tällainen tuli. Mies toteaa, että hän voi hoitaa asian. Huojennuksen aalto pyyhkäisee ylitseni. Tajuan, että perheemme dynamiikka on muuttunut perusteellisesti. Lasten puolesta asiointi on ollut yksi viimeisistä, minulle automaattisesti langenneista tehtävistä. Nyt jaamme senkin. Vuosien kuluessa, sykäyksittäin, olen karistanut harteiltani vastuuta ja mies on vastaanottanut sitä. Muutos ei kuitenkaan ole ollut helppo. ”Muutamassa kuukaudessa menetin hermoni” Ennen esikoisemme syntymää ajattelin, että olemme todella tasa-arvoinen pariskunta. Meille oli selvää, että kotityöt jaetaan osapuilleen tasan. Siivosimme yhdessä, laitoimme kumpikin ruokaa ja hoidimme pyykit, tiskit ja ruokaostokset vuorotellen. Työnjaosta ei juurikaan tarvinnut neuvotella. Vauvan synnyttyä solahdimme kuitenkin rooleihin, jotka yhteiskunta oli käsikirjoittanut. Minä hoidin vauvan asiat ja mies hankki rahat. Monta kuukautta leikimme näitä rooleja, pussasimme ovella aamuisin ja iltapäivisin. Muutamassa kuukaudessa menetin hermoni siihen, että minä olin ainoa, jonka elämän vauva oli mullistanut. Mies näytti ripustautuvan siihen elämäntapaan, joka meillä oli ollut ennen vauvan syntymää. Mieheni piti kiinni ilta- ja viikonloppumenoistaan. Keittiössä hän jatkoi gourmet-kokkailujaan ja käytti vihannesten pilkkomiseen ikuisuuden. Senkin ikuisuuden minä vietin vauvan kanssa. Penäsin, että valmistaisimme helpompia ruokia nyt, kun kotityön määrä oli kasvanut. Miehen oli kuitenkin vaikea muuttaa tottumuksiaan. Hän osti ruokaa vain yhden illan tarpeiksi, vaikka minusta tuntui kurjalta, että hän häipyi kauppareissulle joka ilta. Ratkaisin ristiriidan ensin niin, että aloin hoitaa ostokset ja valtaosan ruoanlaitosta itse. Usein kärräsin vauvaa lumen läpi lähikaupalle, lastasin vaunujen kankaisen alakorin niin täyteen ruokaa, että se laahasi maata, ja kotona kannoin ruoat ja vauvan hissittömän talomme toiseen kerrokseen. Kun sain iltaisin imetysten välissä tunnin omaa aikaa, kaahasin markettiin ja mätin ruokaa ostoskärryihin suunnitellen samalla lennossa viikon ateriat. Kun tajusin työnjakomme älyttömyyden, aloin valittaa asiasta kunnolla. Se tuntui kurjalta. Miten ihmeessä minusta, joustavasta ja mukavasta ihmisestä, oli tullut nalkuttava vaimo? Mikä pahinta, nalkutuksellani ei ollut mitään vaikutusta. Mies kyllä kertoi, että hän haluaisi jakaa vanhemmuuden tasa-arvoisesti. Siitä huolimatta epäonnistuimme surkeasti arjen suunnitteluvastuun jakamisessa. Miksi kokonaisvastuun jakaminen tuntui niin mahdottomalta? Metatyö on aina päällä Vauvaperheessä jonkun on huolehdittava lapsen päivärytmistä, tyynnyteltävä lapsen pahaa mieltä, mietittävä mitä vaatteita hänelle hankitaan ja puetaan sekä pidettävä yhteyttä neuvolaan. Kaikki esimerkkejä arjen koordinoinnista, josta käytetään termiä metatyö. Metatyö tarkoittaa arkista hoivaa ja huolenpitoa, jota on hankala purkaa mitattaviksi työsuorituksiksi. – Metatyö on suunnittelua ja ennakointia, joka on koko ajan päällä, jotta kokonaisuus toimii, kuvailee parisuhteen sisäistä eriarvoisuutta tutkiva väitöskirjatutkija Raisa Jurva Tampereen yliopistosta. Metatyö ei ole tieteellinen käsite, joten sen jakaantumista lapsiperheissä ei ole suoranaisesti tutkittu. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos kertoo kotitöiden ja hoivavastuun jakautumisesta, että naiset hoitavat useimmissa perheissä lapsia ja heidän asioitaan miehiä enemmän. Sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvobarometrin mukaan äidit käyttävät lastenhoitoon keskimäärin noin kaksi kertaa niin paljon aikaa kuin isät. Näistä voi päätellä, että niin sanottu metatyö kasautuu perheissä edelleen naisille. ”Mies kyllä teki paljon hommia” Myönnän olevani osasyyllinen siihen, että perheemme metatyö kaatui vastuulleni. Olen vastuunkantajatyyppiä. Ajattelin aluksi, että minun kuuluikin hoitaa kaikki vauvan asiat, koska olin äitiys- ja vanhempainvapaalla enkä käynyt ansiotyössä. Luulin kai, että puolisoni omaksuisi rinnakkaisen hoivavastuun pikku hiljaa jäljittelemällä toimintaani. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Mies kyllä teki paljon hommia: syötti, puki, kärrytteli ulkona tuntikausia ja tuli mukaan neuvolaan. Minä vain koordinoin kaiken. Toivoin, että mies olisi pitänyt mielessä vauvan ruoka- ja päiväuniajat edes yhden päivän ajan. Näin aivoni olisivat saaneet levähtää metatyöstä. Asioita hoitaessani mietin usein äksynä, miksi tämä on taas minun hommani. Julkisuudessa on vasta viime aikoina keskusteltu metatyön kuormittavuudesta. Hoivavastuu lapsista stressaa, koska se on läsnä vuosikausia aivan koko ajan. Jurvan mukaan naisten kuormaa kasvattaa sekin, että he joutuvat vaatimaan miehiltään osallistumista. Näin koin itsekin. Yhteisvanhemmuus Usein väitetään, että naiset kahmivat hoivavastuun. Moni nainen varmasti jääkin koukkuun pystyvyyden tunteeseen. On miellyttävää kokea, että pystyy tuottamaan sujuvaa perhearkea. Jurva kuitenkin kyseenalaistaa sen, että ongelma olisi naisissa. Metatyön kasautumisessa ei ole kyse niinkään siitä, että naiset eivät päästäisi miehiä keittiöön tai hiekkalaatikolle. Monessa perheessä nainen pysyy puikoissa yksinkertaisesti siksi, että vastuun jakaminen on työlästä. – Muutos vaatii hankausta ja kömpelyyttä, ja kukapa haluaisi koko ajan vääntää ja neuvotella asioista. Mitään toista tietä muutokseen ei kuitenkaan ole, Jurva sanoo. Varsinkin jos lähellä ei ole esimerkkiä tasa-arvoisesta vastuunjaosta, on työläästi etsittävä omaa tapaansa. On vain otettava asiat puheeksi ja neuvoteltava kodin ja lapsen hoitoon liittyvistä asioista uudelleen ja uudelleen. Kasvatustieteiden professori Anna Rönkä Jyväskylän yliopistosta kertoo, että suomalaisessa tutkimuksessa ja keskustelussa on alettu hiljattain puhua yhteisvanhemmuudesta (coparenting). Käsite sisältää sekä kotitöiden että hoivavastuun reilun jakamisen. Hyvästä yhteisvanhemmuudesta kertovat lisäksi arvostuksen osoittaminen toisen tavalle olla vanhempi, toisen tukeminen, lapsesta yhdessä iloitseminen ja kyky ratkaista vanhemmuuden erimielisyyksiä. – Hyvin sujuva yhteisvanhemmuus lisää tutkitusti sekä vanhempien että lapsen hyvinvointia ja helpottaa työn ja perheen yhteensovittamista. Huonosti toimiva yhteisvanhemmuus puolestaan pahentaa stressiä ja parisuhdeongelmia, Rönkä kertoo. Röngän mukaan esimerkiksi neuvola voisi tukea perheitä yhteisvanhemmuuden vahvistamisessa. ”Sitten koitti päivä” Ravaan huoneesta toiseen ja heittelen vauvan tarvikkeita hoitolaukkuun. Olemme lähdössä kylään, ja lähtö vaatii minulta multitaskausta: imetän, etsin omia ja vauvan vaatteita, harjaan hampaitani, meikkaan... hoitolaukun pakkaaminen saa minut raivon valtaan. Se on tehtävä joka kerta, kun perheemme lähtee kotiovesta ulos – ja joka kerta sen teen minä. Samaan aikaan mies odottelee pukeutuneena, pukee vauvaa, vaeltelee vauva sylissä huoneesta toiseen, selaa puhelintaan. Kaiken järjen mukaan hänellä olisi aikaa pakkaamiseen. Mieheni ei kuitenkaan hoksaa hoitaa hommaa itsenäisesti, ja usein minusta tuntuu helpommalta tehdä itse kuin huudella: ”Ota vielä smoothie. Se on siellä kaapissa.” Stressin purkamiseksi lähetän miehen ja vauvan edeltä pihalle. Näin saan koottua ajatukseni ja pakattua viimeiset tavarat. Tällaisia lähtömme olivat pitkään. Vastuun epätasa-arvoinen jakaantuminen leimasi koko arkeamme. Työnjakomme alkoi muuttua vasta, kun miehen oli pakko ottaa päävastuu arjesta. Sen oli tarkoitus tapahtua, kun vauva olisi reilun vuoden ikäinen. Mies olisi jäänyt vauvan kanssa muutamaksi kuukaudeksi kotiin. Vetovuoro kuitenkin vaihtui jo vauvavuoden lopulla, kun jouduin sairauslomalle ja mies jäi pois töistä suunniteltua aikaisemmin. Ensin mies ryhtyi tekemään kauppalistoja väsyneen saneluni perusteella. Sitten koitti päivä, jona hän oli ostanut kaapit täyteen ruokaa kysymättä minulta mitään. Löytyi jopa valmisruokia! Olin onneni kukkuloilla. Niin parisuhteemme pysyi kasassa, einesten voimalla. Kun mies kantoi päävastuun arjesta, hän oppi pikku hiljaa asettumaan asemaani. Toinen lapsi Toinen lapsemme syntyi neljän vuoden ikäerolla esikoiseen. Heti alussa nostin valtavan metelin siitä saamarin hoitolaukusta. Mikä oli, ettei mies voinut huolehtia vauvan tavaroista! Hän tiesi hyvin, mitä vauvanhoidossa tarvittiin. Sen kuin pakkaisi tarvikkeet mukaan! Suureksi hämmästyksekseni hän otti valitukseni todesta. Muutamassa viikossa lakkasin kyselemästä, olivatko vaipat, varavaatteet ja hoitoalusta mukana. Aina ne olivat. Mies oli pelkän päättäväisyyden voimalla ottanut hoitolaukun haltuunsa. Olin äimistynyt ja helpottunut. Tunsin itseni rakastetuksi. Vihdoin puolisoni otti minut huomioon siten kuin toivoin. Hän konkreettisesti kevensi taakkaani. Seuraavat muutokset tapahtuivat vielä vähemmällä vaivalla. Mies tallensi puhelimeensa jopa esikoisen päiväkotikaverien vanhempien puhelinnumerot ja alkoi järjestellä lapselle leikkiseuraa. ”Olen ylpeä miehestäni” Raisa Jurvan mukaan monet naiset selittävät perheensä epätasaista työnjakoa sillä, että ”minulle nyt vain on luontevaa tehdä näitä asioita, ja miehelle ei”. Usein voi unohtua, mistä luontevuus johtuu. – Se tulee toistotekojen kautta. Kukaan ei synny vaipanvaihtajana tai koordinoijana, Jurva muistuttaa. Miehet pitävät Suomessa yhä hyvin pienen osan vanhempainvapaista. Siksi moni mies jää paitsi siitä luontevuudesta, jota toisto tuo lasten ja perhearjen hoitoon. Viime aikoina lehdistä on saanut lukea juttuja pareista, jotka jakavat kotityöt tarkasti ja kirjaavat suoritukset taulukkoon. Mallissa on mielestäni se hyvä puoli, että työt tulevat nimetyiksi. Kun tiedetään, mitä kumpikin tekee yhteiseksi hyväksi, on mahdollista arvostaa sekä omaa että toisen työpanosta. Kumpikin puolisoista näkee, että esimerkiksi lapsen hammashoitola-aika ei tule varatuksi itsestään. Koen Excel-mallin kuitenkin itselleni vieraaksi. En halua elämän tuntuvan to do -listan suorittamiselta. Sen sijaan haluan kokea, että me yhdessä otamme kokonaisvastuun arjestamme. Näin spontaanius säilyy ja vetovuoro voi vaihtua vaikka lennosta. Pääasia on tunne yhdessä tekemisestä, ei se, että työt tulevat jaetuksi tismalleen tasan. Kestän myös sen, jos mies valitsee kuopuksen päälle sen kulahtaneimman bodyn. Jossain vaiheessa hän teki niin kenties tahallaan, minua testatakseen. Viime aikoina olen huomannut hänenkin pöyhivän lapsen vaatekaappia etsien sopivia väri- ja kuosiyhdistelmiä. Olen ylpeä miehestäni, joka hoitaa lasten asioita yhtä luontevasti kuin minäkin. Paras palkinto on se, että parisuhteemme voi paremmin kuin koskaan. Kamppailu metatyön jakamiseksi ja yhteisvanhemmuuden vahvistamiseksi on siis todella kannattanut. Toistaiseksi minä olen vielä ostanut kaikki kaverisynttäreille vietävät lahjat. Myös yhteisten lomien suunnittelu ja varaaminen on jäänyt vastuulleni. Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Vauva-lehdessä 4/20.