Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Näitä suomalaisbändejä kutsuttiin maailmalle jo 1960-luvulla – miksi menestys tyssäsi?

Kirjat Jari Moberg: Sadoin sähkö­kitaroin. Suomalaisen rautalankamusiikin historia. GTJ. 252 s. On ollut pienestä kiinni, ettei suomalaisen rockin historiaa ole voitu kirjoittaa toisin ajoittamalla suomalaisten yhtyeiden maailmanvalloitus 35 vuotta aikaisemmaksi. Suomalainen rock-pop breikkasi vuosituhannen vaihteessa, kun Darude, Bomfunk MC’s ja The Rasmus nousivat hittilistoille eri puolilla maailmaa. Mutta suomalaisyhtyeen musiikkia on myyty aiemminkin massiivisia määriä. Helsinkiläisen rautalankayhtyeen The Soundsin myyntiluvut Japanissa 1960-luvulta mykistävät yhä. Jo pelkästään Mandschurian Beat -single ja -ep ovat myyneet Eleki Guitar Book -julkaisun päätoimittajan Yuzo Sasakin mukaan maassa yli miljoona kappaletta. Japanilaisnuoret eivät syttyneet vielä 1950-luvun rock’n’rollista, mutta 1960-luvun alussa rockinstrumentaaleista syntyi maassa ensimmäinen nuorisomusiikkikumous, vähän kuten Suomessa kävi. Ykkösbändi Japanissa oli yhdysvaltalainen rautalankayhtye The Ventures, jonka lisäksi vientiä oli myös ruotsalaisella The Spotnicksilla. The Sounds nousi maassa buumin imussa isoksi nimeksi vuonna 1963. Tämän pystyi todistamaan muun muassa Tokion olympialaisissa Suomelle pronssia voittanut nyrkkeilijä Pertti ”Purtsi” Purhonen syksyllä 1964. Kun hän pistäytyi kysymässä paikallisesta levykaupasta nuorisomusiikkia, myyjä iski Purhoselle käteen nipun The Soundsin singlejä. Miksi lopullista Japanin-valloitusta ei sitten tehty? Siihen olisi riittänyt albumi ja kiertue, sitten toinen albumi. Momentum kuitenkin missattiin. Suomen päässä ei ilmeisesti täysin ymmärretty Japanin kiinnostusta. Taustatukikaan ei ollut iskussa, kun yhtye oli juuri vaihtanut levy-yhtiötä Musiikki-Fazerilta Scandialle. Myös bändien jäsenten vanhemmat olivat päättäneet, että lasten on nyt syytä keskittyä koulunkäyntiin. Rautalanka on suomalaisen rockin alkuräjähdys, sen ensimmäinen punk-aalto. Edellisellä vuosikymmenellä nuorisolle markkinoitu rock’n’roll oli jäänyt pääkaupunkikeskeiseksi erikoisuudeksi, mutta heinäkuussa 1960 julkaistu The Shadowsin Apache muutti kaiken. Maaginen kaikusoundi aktivoi etenkin helsinkiläiset koululaispojat. Muutamassa vuodessa syntyi kymmeniä rautalanka­kokoonpanoja. Huippuaikaa oli vuosi 1963, jolloin julkaistiin monta tyylisuunnan keskeistä singleä. Näitä olivat muun muassa The Soundsin Emma / Mandschurian Beat , The Strangersin Kolme kitaraa / Castle Mood ja The Esquiresin Juokse sinä humma / Tumma yö . Rautalankakumous nousi alhaalta ylös, kun nuoret nikkaroivat kitaransa itse, virittivät putkiradioista vahvistimet ja opettelivat soittamisen alusta saakka. Kuten myöhemmin punkin ja räpin kohdalla, edettiin itse omilla ehdoilla, tyyli ja asenne edellä. Soittotaidot saattoi hankkia myöhemmin. Musiikissa oli särmää, eivätkä vakiintuneet musiikkituottajat osanneet ohjata sitä haluamaansa suuntaan. Kun esimerkiksi Toivo Kärki koetti soitattaa studiomuusikoilla rautalankaa, soundista jäi puuttumaan jotain. ”Eivät ne pirut pystyneet, jostain syystä”, Kärki manasi jälkikäteen ammattisoittajia. Rautalanka on integroitunut osaksi suomalaista musiikki-dna:ta, muutenhan Topi Sorsakosken ja Esa Pulliaisen The Agentsin suosiota olisi vaikeata selittää. Musiikkityylin historia on dokumentoitu hyvin. Hyviä teoksia ovat esimerkiksi tuplalevy Finnish Graffiti (1979), Hanny Nybergin kirja Rockista rautalankaan ja kotimaisen rockin perusensyklopedia Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia . Näitä täydentää nyt tuore Jari Mobergin Sadoin sähkökitaroin . Kirja on oikeastaan jatkoa Hannu Nybergin, Olle Salon ja Mobergin toimittamalle kymmenosaiselle levysarjalle, jossa julkaistiin yli 300 sekä julkaistua että julkaisematonta kappaletta suomalaisen rautalankamusiikin ytimestä 1950-luvun lopusta 1990-luvulle. Sarjan tekemisen yhteydessä tehdyt haastattelut, kootut lehtileikkeet ja harvinainen kuvamateriaali on hyödynnetty ja koottu yksien kansien väliin. Harmi vain, että kirjassa välittyy tahattomasti rautalangan alkuperäinen tee-se-itse-henki. Teksti olisi kaivannut vielä yhden kustannustoimittajan runttauskierroksen ja huolellisen ­oikoluvun. Samoin kiintoisa kuvamateriaali on paikoitellen puuroutunut epäselväksi pikselimössöksi. Oleellinen fanisuhde kuitenkin välittyy, eli into suomalaiseen rautalankaan ja sen ko­meaan historiaan. Vaikuttaa siltä, että Nyberg, Salo ja Moberg ovat kaivaneet esiin viimeisetkin rautalanka­tarinat, joita ei ole vielä kuultu. Kirjaa varten on tarkistettu monta ”suomilangan” tarinaa ja täydennetty niitä mahdollisuuksien mukaan. Kiintoisaa on, että The Soundsin suosio Japanissa ei ollut ainutkertainen ilmiö. Myös helsinkiläinen The Strangers sai hetkeksi paikkansa auringossa, kun yhtye kutsuttiin soittamaan Ranskaan kesällä 1963. Pariisin Le Golf-Drouot -klubin esiintymisen jälkeen yhtye huomasi olevansa kuuluisa ja sai keikkatarjouksia Rivieralta saakka. Rivieralla Les Strangersiksi ­pian nimensä muuttanut yhtye soitti lopulta vuorotellen kolmella klubilla sekä myös muun muassa Monte Carlon televisiossa ja yksityistilaisuuksissa. Hipoissa hengaili muun ­muassa elokuvatähti Brigitte Bardot samppanjalasi kädessä, kun Kolme kitaraa soi. Jälkikäteen katsottuna yhtye oli lähellä suurta tulevaisuutta, kun se vieraili äänittämässä studiolla Pariisissa. Studion omistaja ja tuottaja Eddie Barclay piti kuulemastaan, ja ehdotti yh­tyeelle levytyssopimusta ja vuoden oleskelukulujen maksamista. Taas momentum tuli ja meni. Suomen päässä The Strangersin levy-yhtiö Scandian Harry Orvomaa kieltäytyi yhteistyöstä. Olisi ehkä kannattanut. Barclay oli tuohon aikaan yksi isoimmista ranskalaisen musiikkimaailman nimistä, joka työskenteli muun muassa Johnny Hallydayn , Sylvie Vartanin ja Charles Aznavourin kanssa. Vaikka rautalangan valtakausi jäi lyhyeksi, voi vain hiljaa miettiä, mitä kaikkea The Strangersin ja Barclayn yhteistyöstä olisi seurannut.