Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine Testit ja visat

Pelätessään vanhukseksi leimautumista ikäihmiset usein kieltäytyvät apuvälineistä – ”Olin itse 8-vuotias, kun sain apuvälineen loppuelämäkseni. Ei kysytty, haluanko olla liikuntavammainen.”

Kirjoita siitä, mikä saa sinut huokailemaan – näin opettajani minua ohjeisti ennen äidinkielen ylioppilaskirjoituksen preliä. Esseevaihtoehtomme olivat: Lähi-idän tilanne tai Mihin tarvitsemme taivasta? Lähi-idän tilanteesta oli vaikea kirjoittaa, en tiennyt, missä se sijaitsee. Taivas on avaruus, joka antaa toivoa paremmasta. Siinä se, ei ollut pitkä huokaus. Opettajani huokaili. Huokaus. Olen viimeiset pari vuotta yrittänyt kaupata rollaattoria tutulle seniorille. Ikää hänellä on saman verran kuin itselläni tuli uintikilometrejä viime viikolla, 70+. Siihen saa elää ja uida. Iäkkäiden kuolemaan johtaneista tapaturmista yli 70 prosenttia aiheutuu kaatumisesta. Elämänsä kauppa siis, jos tarjoukseni hyväksyisi. Olin itse 8-vuotias, kun sain apuvälineen loppuelämäkseni. Ei kysytty, haluanko olla liikuntavammainen. Ei edes onniteltu kuten ikääntymisestä. Onneksi Parane pian! -kortteja ei lähetetty. Pelätessään vanhukseksi leimautumista ikäihmiset usein kieltäytyvät apuvälineistä. Apuväline merkitsee elämästä luopumista, vaikka todellisuudessa mahdollistaa elämän jatkumisen. Joistain asioista pitää osata luopua, mutta ei niistä tärkeimmistä. Rion paralympialaisten ruokalassa keskustelin italiaisen miehen kanssa, kun hän yhtäkkiä totesi: ”Olen juuri tässä ajanut formulaa. Tässä kisakylän paikalla oli ennen formularata, nyt Sao Paulossa. Lontoon paralympialaisten kilpailureitti taas oli F1-radalla. Siellä olen ajanut sekä autoa että pyörää. Niin se elämä kuljettaa. Laji vaihtui, mutta tärkeimmät jäivät, ajaminen ja vauhti.” Alex Zanardi, joka menetti molemmat jalkansa kolarissa, asian minulle opetti. Entinen F1-kuski, nykyinen käsipyöräilyn monikertainen mitalisti. Ikääntymisestä ei seuraa pelkästään biologisia muutoksia, vaan myös sosiaalisia. Kun liikkuminen vaikeutuu, myös sosiaalinen elämä kaventuu. Luopukaa mieluummin häpeästä apuvälineitä kohtaan, ja säilyttäkää sosiaalisuus ja liikkuminen. Kuten itse olen todennut, sillä ei ole väliä, kuinka monella raajalla liikun, kunhan liikun. Ihminen arvioi uusia ihmisiä aluksi kahden adjektiivin avulla: onko henkilö kylmä vai lämmin, kyvykäs vai kyvytön. Ennakkoluulo bisnesmiehestä kohtaan voi olla hieman kylmähkö, mutta kyvykäs. Ikäihmiset ovat lämpimiä, mutta kyvyttömiä. Ikääntyviä pidetään liian usein terveyspalvelujen suurkuluttajina, rasitteena. Unohdetaan itsenäisesti elävien, ja toimintakykyisten ikäihmisten valtaenemmistö, joka on voimavara taitoineen ja tietoineen. Yhteiskunnallinen asenne- ja arvomuutos vanhenemista kohtaan lähtee teistä, ikäihmiset. Jos pidätte itseänne vähemmässä arvossa, niin myös muutkin. En ole vielä ikäihminen, vaikka jokainen meistä vanha onkin, mutta tilanne on tuttu. Edellä mainitun kuvauksen voi antaa myös liikuntavammaisista. Paraurheilun avulla olemme yrittäneet osoittaa kyvykkyytemme. Mielikuva on muuttunut, tai ainakin menossa oikeaan suuntaan. Harva porilainen pitää maailman nopeinta kelaajaa, Tähteä, kyvyttömänä. Asennemuutos vaatii aktiivisuutta. Näyttäkää nuoremmille, perässä tulijoille, suunta ja raivatkaa tietä, kuten Lepe on vammaisurheilussa tehnyt. Yksin ei tarvitse kulkea, Suomessa olette valtaväestö, ette vähemmistö. Kuten alakerran rouva minulle totesi: ”Tässä talossa asuu kaksi huippu-urheilijaa, sinä ja minä.” Enkä yhtään epäile, monet huippu-urheilijan ominaisuudet häneltä löytyvät. Hän on muuttanut käsitykseni vanhenemisesta. Joka päivä minä lähden pyörälläni, hän tuplapotku-rollaattorilla lenkille. Fanitan. Kirjoittaja on porilaislähtöinen paratriathlonisti.