Ladataan
Pääaiheet Verokone 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Kaasua, Komisario Palmussa myös murhataan hulluttelun, petosten ja ahneuden keskellä

Teatteri Kaasua, Komisario Palmu! Käsikirjoitus Mika Waltari. Näyttämölle sovittanut Joel Elstelä. Ohjaus Panu Raipia. Lavastus Teemu Loikas. Puvustus Taru Liipola. Ensi-ilta Porin teatterissa 26.10. Dekkareita, salapoliisikirjoja on saatettu näyttämölle yhtä kauan kuin niitä on kirjoitettu. 1800-luvulta lähtien salapoliisitarinat ovat kiehtoneet ihmisiä, jokaisessa meissä asuu pieni salapoliisi! Teatterinkin pakeilta ovat tulleet tutuiksi Sherlock Holmes, Hercule Poirot, Neiti Marple, Isä Brown ja lukuisat muut salapoliisit, tutkijat ja jopa aivan tavalliset alan harrastajatkin. Suomessa, omassa miltei ylhäisessä yksinäisyydessään, murahteli pitkään komisario Frans J. Palmu, Mika Waltarin luoma rikostutkija. Waltarin Palmu-dekkareista tehdyt elokuvat ovat nousseet kulttimaineeseen, kirjojen tapahtumapaikoille tehdään pyhiinvaellusmatkoja ja elokuvat nähdään uusintoina vuosi vuoden jälkeen. Teatteriin niitten maihinnousua hidasti oikeudenomistajien jyrkkä kielto, kunnes lopulta katsojia ja teatteritekijöitä armahdettiin. Porin esityksen ohjannut Panu Raipia on tarttunut aiheeseen nyt kolmannen kerran. Uusi näyttämö, uudet näyttelijät ja muut esitykseen liittyvät tekijät ovat kuitenkin aina uusi haaste. Salapoliisitarinan ohjaamisessa on muutamia erityispiirteitä, joita ei muissa näytöskappaleissa ole. Juonen pitää kulkea, se ei saa pysähtyä kuin hetkeksi, syyllinen tai syylliset eivät saa paljastua ennen aikojaan. Silti katsojaa ei saa ärsyttää eikä aliarvioida. Henkilöhahmojen pitää olla tunnistettavia ja oikeita. Kun kymmenissä vastaavissa näytelmissä katsoja yritti paneutua englantilaiseen kartanoelämään,erikoisella aksentilla puhuviin ja oudosti käyttäytyviin aatelisiin, merkillisiin puutarhureihin, kivisiin katuihin joissa hevoskärryjen puupyörät kolisevat, vanhan aristokraattisen rouvan istuessa pienissä kieseissä, niin nyt ollaan Helsingissä kerrostalossa, jossa asuu tavallisia ihmisiä, vuokralaisia, ja jossa on oikea talonmies. Marko Honkanen (Komisario Palmu) on niin murahtelevaa, mietiskelevää ja isällisen karhumaista komisariota, että katsoja unohtaa jopa että siinä menee Honkasen Marko. Mika Waltarin, Joel Rinteen ja Matti Kassilan luomasta hahmosta on nyt syntynyt vain piirun verran nuorempi otos. Mutta vain piirun verran. Maaseututeattereitten ongelmana on usein samojen näyttelijöitten käyttäminen hyvinkin erilaisissa rooleissa. Porissa ei tätä ongelmaa juuri ole. Hyvä näyttelijä omaksuu erilaisien hahmon, sen maneerit ja käytöksen. Vesa Haltsonen menee Kurt Kuurnana, degeneroituneena aatelissuvun renttuna, tuhatta ja sataa. Välillä hyvinkin homona ja toisaalta myös aivan Uuno Turhapurona. Saarnaaja Mustapää ( Janne Turkki ), huijarilahkon päähuijarina on myös pelottavan uskottava. Vähän naiivi ja kokematon, mutta utelias ja arka etsivä Virta ( Teemu Niemelä ) tasapainottaa loistavasti sekalaisen rikosta tutkivan viranomaisseurakunnan. Niemelä pystyy pienillä eleillä, nopeilla vilkaisuilla, kertomaan katsojalle missä mennään. Olipa sitten kyseessä pukeutuva tai riisuuntuva tanssijatar Iiri Salmia ( Heidi Rantakeisu ) tai Kirsti Skrofin ( Mirva Tolppanen ) hämmentävä avautuminen. Ilkka Aro esittää lakimiestä, jonka tulisi olla rehellisyyden perikuva, mutta joka ei loppujen lopuksi noudatakaan niitä eettisiä näkemyksiä joita häneltä odotetaan. Tässä on kohdassa näytelmää Waltari on käsikirjoituksessaan jo asettanut hersyvän ansan katsojalle. Kaikki 14 näyttelijää tekevät hienon työn, lavastus on huikean nerokas ja syylliseksikin todetaan yllättäen... Jaa, eipäs kerrotakaan.