Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Ajanviete Tähtijutut Näköislehti Kulttuuri Porilaine Urheilu Live

Porilainen perheenäiti Laura kertoo, miltä tuntuu, kun poliisi epäilee omien lasten pahoinpitelystä – Ei nähnyt lastaan yli 500 päivään: ”Jokainen äiti voi miettiä omalle kohdalleen...”

Kapulakielisen viranomaislausunnon rivien välistä tihkuu inhimillistä tuskaa. Porilaiselle perheenäidille Lauralle noiden sanojen lukeminen oli helpotus. Laura ei ollut nähnyt toista lastaan kertaakaan yli vuoteen. Syynä tähän oli se, että Laurasta oli tehty rikosilmoitus. Perheenäidin epäiltiin pahoinpidelleen lapsiaan. Tämän jutun pääkuvassa oleva teksti on suora otanta syyttäjän tekemästä esitutkinnan rajoituspäätöksestä. Se vapautti Lauran vihdoin rikosepäilystä, valtavasta taakasta, jonka äiti joutui kantamaan harteillaan. Laura haluaa kertoa tarinansa, sillä hän tietää olevansa yksi monista. Satakunnan Kansa kertoi hiljattain, että enemmän kuin joka toisessa Porin poliisiaseman lapsirikostutkintaryhmän tutkittavaksi tulevassa lapseen kohdistuneessa pahoinpitelyepäilyssä on taustalla huoltajuusriita. Suuri osa perheen sisällä tehdyistä pahoinpitelyilmoituksista osoittautuu myöhemmin tekaistuiksi tai vähintäänkin käy niin, ettei poliisi löydä mitään näyttöä rikosepäilyn tueksi. Huoltajuusriita kummitteli myös Lauran tapauksen taustalla. Ero lasten isästä oli tullut jo vuosia aiemmin. Riitatilanne kuitenkin kyti voimakkaana. Ylivoimaisesti karuin yksittäinen piirre riitaisassa vanhemmuudessa oli Lauran kannalta joutuminen rikoksesta epäillyksi. Tilanteen hirvittävyyttä alleviivasi se, että hänen väitettiin pahoinpidelleen omia lapsiaan. Rikosepäily nousi esiin myös päätöksessä, jossa Lauralta evättiin mahdollisuus nähdä lastaan. Perheenäiti joutui olemaan erossa lapsestaan lähes kaksi vuotta. – Oma äitini oli kurittanut minua pienenä ja olin jo varhaisessa vaiheessa päättänyt, etten koskaan kohdistaisi väkivaltaa omiin lapsiini. Tätä vakaumusta vasten tuo rikosepäily tuntui erityisen ahdistavalta, Laura sanoo. Yli 500 päivän piina Poliisin esitutkinta kesti puolitoista vuotta. Rikosilmoituksen tekemisestä ehti kulua yli 500 päivää, kun syyttäjä vihdoin tutkinnanjohtajan esityksen perusteella päätti rajoittaa esitutkinnan. Päätös tarkoitti sitä, ettei Lauraa enää epäilty lastensa pahoinpitelystä. – Todellisuudessa piina oli tätä pidempi. Sain kuulla rikostutkinnan päättämisestä sosiaalityöntekijältä. Poliisilta sain vahvistuksen asiasta vasta myöhemmin, kun olin jo itse ehtinyt asiaa penätä tutkinnanjohtajalta, Laura sanoo. – Opin eron jälkeen kantapään kautta, että moni ihminen saattoi tietää minun ja lasten asioista paljon minua enemmän. Kuulin rikostutkinnan aloittamisestakin toiselta sosiaalityöntekijältä. Sekin tuli vähän niin kuin epävirallisena tietona. Hän ei ilmeisesti olisi saanut edes kertoa minulle asiasta, Laura sanoo. ”Poliisi teki, mitä poliisin kuuluukin tehdä. Olen rankasta kokemuksesta huolimatta sitä mieltä, että jokainen lapseen kohdistuva väkivaltaepäily on tutkittava perusteellisesti.” Inhimillisesti ajatellen 500 päivän piina ilman mahdollisuutta nähdä omaa lasta tuntuu kestämättömältä. Todellisuudessa Lauran tapaukseen käytetty tutkinta-aika ei ole poikkeuksellisen pitkä. Lapsiin kohdistuvissa rikoksissa tutkinta-aikaa pidentävät monet muusta rikostutkinnasta poikkeavat tukitoimet. Näitä ovat esimerkiksi edunvalvojan nimeäminen lapselle ja mahdollinen psykologin kuuleminen. – Jokainen lapsen isä tai äiti voi miettiä omalle kohdalleen, miltä tuntuisi, jos sinua ensin syytettäisiin oman lapsesi lyömisestä ja sen jälkeen vielä estettäisiin tapaamasta lasta lähes kahden vuoden ajan, Laura sanoo. Turun yliopistollisen keskussairaalan (Tyks) lasten ja nuorten oikeuspsykiatrisen tutkimusyksikön lausunnon mukaan Lauran lasten kertomuksista ei voitu erotella sitä, mikä on todella tapahtunut ja mikä ei. Edes lapsen kuulemisen asiantuntijat eivät voineet pitää lasten kertomuksia riittävän luotettavina. Kun poliisi ei löytänyt muutakaan näyttöä väitetyistä pahoinpitelyistä, esitutkinta päätettiin. – Poliisi teki, mitä poliisin kuuluukin tehdä. Olen rankasta kokemuksesta huolimatta sitä mieltä, että jokainen lapseen kohdistuva väkivaltaepäily on tutkittava perusteellisesti, Laura sanoo. Lapsi kärsii eniten Huoltajuusriidat muuttuvat pahimmissa tapauksissa erittäin kaunaisiksi vuosikausia kestäneiksi riitamöhkäleiksi, joiden lonkerot ulottuvat kaikkialle. Riidat repivät haavoja aikuisiin, mutta kaikkein eniten kärsivät riidan keskelle joutuneet lapset. Molemmat lapset ovat Lauran mukaan oireilleet eri kasvuvaiheissa paljon. Riidat ovat Lauran näkemyksen mukaan vaikuttaneet lapsiin. Molempia on kiusattu koulussa ja molemmat ovat itse kiusanneet. Laura kertoo itse saaneensa jatkuvasta stressistä ja paineesta vakavia fyysisiä oireita. ”Nykyään joutuu lukemaan uutisista liian usein perhesurmista. Haluaisin muistuttaa samassa tilanteessa olevia äitejä ja isiä, että he eivät ole yksin. Eivät edes silloin, kun tuntuu, että viranomainen uskoo vain riidan toista osapuolta.” Laura kertoo, että riitatilanteet eskaloituivat usein sellaisiksi, etteivät lasten vanhemmat saaneet niitä omin voimin ratkaistua. Poliisin apuun turvautuivat molemmat vanhemmat vuorollaan. Virkapukuisten poliisien vierailu lasten kotona aiheutti sen, että toinen lapsista alkoi pelätä poliisia. Tämä vaikeutti Lauran kertoman mukaan osaltaan myös pahoinpitelyepäilyn selvittelyä. Toinen Lauran alaikäisistä lapsista asuu nyt hänen luonaan, toinen lasten isän luona. Laura kertoo olevansa kiitollinen siitä, että hän saa taas tavata molempia lapsiaan, ja että myös isän luona asuva lapsi haluaa itse tavata äitiään. – Miksi halusin kertoa tarinani? Tiedän, että moni muu kärsii samanlaisessa tilanteessa. Minä olen kestänyt tämän, sillä olen vahva. Kaikki eivät kestä valtavaa painetta ja sitä, mitä tällainen tilanne tekee lapsille. – Nykyään joutuu lukemaan uutisista liian usein perhesurmista. Haluaisin muistuttaa samassa tilanteessa olevia äitejä ja isiä, että he eivät ole yksin. Eivät edes silloin, kun tuntuu, että viranomainen uskoo vain riidan toista osapuolta. Toimittajan kommentti Kaksi puolta, kaksi totuutta, täysi perheellinen uhreja Tässä jutussa esiintyvä porilainen perheenäiti Laura otti toimitukseen yhteyttä luettuaan Satakunnan Kansassa julkaistun uutisen Porin poliisiaseman lapsirikostutkintaryhmän toiminnasta. Lauran oikea nimi ei ole Laura. Lehti antaa tässä jutussa Lauralle nimensuojan suojellakseen huoltajuusriidan keskelle joutuneita alaikäisiä lapsia. Lasten henkilöllisyyden suojelemiseksi jutussa ei kerrota tarkkoja tapahtuma-aikoja tai paikkoja. Samasta syystä myös lasten sukupuoli ja tiettyjä yksityiskohtia on jätetty jutusta pois. Jutun teon ehtona oli se, että toimitus sai tutustua Laurasta tehtyyn rikosilmoitukseen ja syyttäjän tekemään tutkinnan rajoittamispäätökseen. Laura kertoi toimittajalle karuista kokemuksistaan hyvin seikkaperäisesti. Laura kokee, ettei häntä useinkaan uskottu. Tähän ongelmaan hän törmäsi asioidessaan eri useiden eri viranomaisten kanssa. Laura esitti haastattelussa monia seikkaperäisiä kertomuksia entisen puolisonsa harjoittamasta manipuloinnista ja valehtelusta viranomaisille. Näitä väittämiä ei voida varmistaa journalistisin menetelmin, joten niitä ei tässä jutussa yksilöidä tarkemmin. Lienee selvää, että Lauran entisellä puolisolla on asioista eriävä näkemys. Lauran kertomus maalaa kuvaa repivästä ja pitkään jatkuneesta vanhempien välisestä riitatilanteesta. Hän sanoo, että molemmat osapuolet, hän itse ja lasten isä, ovat tehneet toisistaan useita lastensuojeluilmoituksia ja rikosilmoituksia. Kumpaakaan vanhemmista ei ole lainvoimaisesti tuomittu näiden rikosilmoitusten perusteella. Satakunnan Kansa varmisti asian oikeusrekisterikeskuksesta. Lehden tehtävä ei ole toimia huoltajuusriidan tuomarina, eikä julkaisualustana sellaisille syytöksille, joiden todenperäisyyttä ei voida vahvistaa. Lauran kokemusten julkaiseminen on kuitenkin tärkeää. Ne valottavat huoltajuusriitojen sisällä kasvavaa karua lieveilmiötä. Ongelman mittaluokka kasvaa, mutta samalla se pysyy näkymättömissä. Maailma, jossa syytetään syyttä oman lapsesi pahoinpitelystä, on monelle vanhemmalle täysin käsittämätön. Siksi lauroille on annettava ääni. He ovat ainoita, jotka voivat kertoa, miltä lapsenhakkaajaksi leimaaminen tuntuu ja miten siitä häpeästä, pelosta ja tuskasta voi selvitä.