Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Suorittaja pyrkii tavoitteisiinsa, muttei tunne itseään koskaan täysin tyytyväiseksi – Psykoterapeutin mukaan ilmiötä voi selittää niin sanottu sisäistetty vanhemman ääni

Sinun täytyy suoriutua paremmin, naapurin Mikkokin pärjäsi niin hyvin. Niin sanottu sisäistetty vanhemman ääni voi ohjata ihmisen käytöstä vielä vanhoilla päivilläkin, kertoo psykoterapeutti Heli Pruuki . Lapsuudessa vanhemmilta kuultu toistuva arvostelu voi vaikuttaa tapaan, jolla ihminen puhuu itselleen. Jos vanhemmat ovat olleet korostuneen kriittisiä ja vaativia, voi olla vielä aikuisenakin vaikea antaa itselleen anteeksi ja olla itseään kohtaan lempeä. Sisäisestä äänestä tulee armoton. – Ihminen jatkaa itsensä ruoskimista, jos on kokenut liikaa kriittisyyttä ja vaativuutta lapsuudessaan. Pruukin mukaan tällainen ihminen ei pysty olemaan itseensä ja saavutuksiinsa tyytyväinen ja kokee helposti huonommuutta. Elämästä tulee suorituskeskeistä. Jos yltääkin hyvään suoritukseen, ilo siitä kestää vain hetken. Pian edessä on uusi tavoite, joka pitäisi saavuttaa, jotta voisi olla riittävä ihmisenä. Mikään saavutus ei kuitenkaan tuo tunnetta riittävyydestä, Pruuki kertoo. Pohjimmiltaan suorituksilla etsii vanhempiensa hyväksyntää. Ei harvinaista Pruuki käsittelee teemaa toukokuussa ilmestyneessä kirjassaan, jonka hän on kirjoittanut yhdessä psykoterapeutti Kirsi Hiilamon kanssa. Vaikka kirja tarkastelee ilmiötä äidin ja tyttären suhteessa, se koskee yleisesti vanhempia ja lapsia. Oslon yliopiston apulaisprofessori, psykoterapiatutkija ja psykologi Erkki Heinonen kertoo, että sisäistettyä vanhemman ääntä ei ole juuri tutkittu terapiahuoneen ulkopuolella, mutta ilmiö näkyy terapiaistunnoissa. – Terapiassa ilmiö ei ole harvinainen. Se on yksi niistä asioista, joka ihmisiä tuo terapiaan. Tuen puute seuraa Mitä äiti ajattelisi tästä? Ihminen voi vielä aikuisenakin punnita päätöksiään sen mukaan, mitä vanhemmat niistä ajattelisivat. Pruukin mukaan kyse on vaikeudesta irtaantua. Kun lapsi ei ole saanut riittävästi turvaa kehittyessään, hän jää kysymään sitä ikuisesti. – On jännä paradoksi, että kun juuret ovat vahvat ja on annettu paljon turvaa ja lämpöä, on helpompaa irrottautua vanhemmista, kasvaa omaksi itsekseen ja ajatella itse eikä toisen kautta. Mutta jos ei ole saanut tarvitsemaansa tukea ja turvaa vanhemmilta lapsena ja nuorena, ei pääsekään heistä kunnolla irti. Aikuinen voi yrittää alitajuisesti kelvata vanhemmilleen esimerkiksi suorittamalla aina uusia tutkintoja. – Siinä ei ole mitään vikaa, jos se on omaa kunnianhimoa, mutta jos sen tekee saavuttaakseen hyväksyntää tai rakkautta, se on tosi surullinen tarina. Itseään kohtaan vaativa ihminen uupuu herkästi yrittäessään täyttää omaksumiaan kriteerejä, joista ei välttämättä ole edes tietoinen. – Tällainen ihminen yrittää kovasti saavuttaa tilaa, jossa voisi viimeinkin kokea olevansa hyväksytty, turvassa ja tarpeeksi hyvä, Pruuki sanoo. Kelpaamisyritykset voivat jatkua senkin jälkeen, kun vanhemmat ovat kuolleet. Usein ihmiset kuitenkin käyvät suruprosessissaan läpi myös sitä, mitä he jäivät lapsuudessaan vaille, Pruuki sanoo. Se on myös mahdollisuus vapautumiseen. – Se voi tapahtua vaikka kuusikymppisenä, että uskaltaa olla oma itsensä ja ajatella itsensä kautta enemmän. Pelin voi viheltää poikki myös esimerkiksi työuupumus tai masennus. Se voi saada pohtimaan, mistä paha olo kumpuaa ja miksi suorittaa ilman, että kokisi siitä koskaan kunnolla tyytyväisyyttä. – Monet joutuvat aikuisena peilin eteen ja alkavat käsitellä sitä juurisyytä. Se mahdollistaa muutoksen. Kuka päässäni puhuu? Mitä ajattelet, kun kohtaat vastoinkäymisen? Jos mielessä alkaa pyöriä kela ”en taaskaan osannut”, ”olen ihan huono” tai ”taas minä mokasin”, on Pruukin mukaan syytä pysähtyä kuuntelemaan. Ja kuunnella ajatukset loppuun, kerran. Sen jälkeen kannattaa pohtia, kenen äänestä on kyse ja mistä lähtien tällaista puhetta on tulvinut mieleen epäonnistumisten yhteydessä: onko vastaavaa kuullut esimerkiksi vanhemmiltaan, sisaruksiltaan, tyttö- tai poikaystävältään, sukulaiseltaan tai koulukiusaajilta? Mikä on syynä siihen, ettei epäonnistuessaan hae turvaa vaan alkaa ruoskia itseään? Entä miten itse haluaisi kohdella itseään? – Usein se vaatii syvää prosessia, että pystyy olemaan vihainen niille, jotka ovat tuottaneet näin paljon hallaa. Pelkkä tiedostaminen ei välttämättä lopeta haitallista sisäistä puhetta. Pruukin mukaan pitää myös uskaltaa tuntea kokemuksiin liittyviä tunteita ja käsitellä niitä. – Muistaa muistoja ja itkeä itkuja, joita niihin liittyy. Toiminta voi periytyä Pruuki kannustaa myös tutkimaan, millainen historia omilla vanhemmilla on ollut. Voi olla lohdullista ymmärtää, että oma vanhempi toimi niin hyvin kuin pystyi, mutta hänen eväänsä vain olivat heikot, hän sanoo. Aina kokemaansa ei tarvitse eikä voikaan käsitellä vanhemman kanssa. Sitä voi kuitenkin käydä läpi itse esimerkiksi toisen ihmisen tuella. – Ymmärrys ja parhaimmillaan anteeksiantaminen auttaa usein siihen, että jotain kevenee ja jotain muuttuu. Monesti aikuinen, joka puhuu lapsilleen korostuneen vaativasti ja arvostelevasti, on mielessään itseään kohtaan samanlainen. Usein myös hänen vanhempansa ovat olleet kriittisiä, Pruuki kertoo. Ajatusmalli etenee sukupolvien ketjussa. – Korostuneen vaativa äiti tai isä on sisäisesti turvaton. Vanhemmalla voi olla hyvä tarkoitus auttaa lastaan pärjäämään maailmassa. Tarkoitus ei kuitenkaan pyhitä keinoja. Kritisoiminen ei vahvista lasta, Pruuki sanoo. Lapsi luulee olevansa väärässä Vanhemman arvosteleva ja vaativa käytös voi kummuta pahasta olosta. Vanhempi saattaa siirtää ahdistustaan ja itsekriittisyyttään lapselle, koska hänen on hankala kestää omia vaikeita tunteitaan ja epätäydellisyyttään, Pruuki kuvaa. Lapsi ei kuitenkaan ymmärrä, että kyse on aikuisen ongelmasta eikä hänestä, ja hän omaksuu vanhemman arvostelun totuudeksi itsestään. Lapsi ei Pruukin mukaan kyseenalaista vanhemman sanomisia, koska lapset ovat vanhemmilleen loputtoman lojaaleja. Vaikka lapsi loukkaantuisi, hän ei kykene erittelemään sitä, onko vanhempi väärässä tai kohteleeko vanhempi häntä huonosti. Sisäisesti lapsi ei hylkää vanhempiaan vaan itsensä, Pruuki sanoo. – Kun äiti tai isä kritisoi lasta toistuvasti, ei lapsi lakkaa rakastamasta heitä, vaan hän lakkaa rakastamasta itseään. Paina puuta, vanhempi Yksi keino sisäistetyn vanhemman äänen työstämiseen on apulaisprofessori Heinosen mukaan tyhjän tuolin tekniikka. Siinä tyhjälle tuolille kuvitellaan istumaan oma vanhempi. – Mietitään, mitä hän sanoisi ja miltä se itsestä tuntuu tai mikä tunnetila viriää, kun näkee vanhempansa mielikuvituksessaan. Silloin tällaiset arvostelevat, syyllistävät tai vähättelevät äänet voivat viritä, samoin kuin omat koetut tunteet reaktiona näihin. Tuolille kuvitellulle vanhemmalle kerrotaan, millaisia tunteita arvostelu itsessä herätti. Ideana on päästä käsiksi syviin ensisijaisiin tunteisiin, kuten häpeään tai suruun, joilta yleensä suojaudutaan, Heinonen kertoo. Sitä kautta voi päästää irti kaunasta ja syyttämisestä. Kuvitellulle vanhemmalle kerrotaan myös se, millaista kohtelua olisi kaivannut: esimerkiksi ihailua tai tukea. – Joissakin tutkimuksissa on nähty, että tällaisiin syvempiin tunnekokemuksiin pääseminen on ollut yhteydessä tuloksellisiin terapiaprosesseihin, joissa ihmiset ovat päässeet työskentelemään ongelmien läpi. Mielikuva vanhemmasta voi muuttua työstämisen myötä. Samalla menneisyydestä pystyy päästämään irti. – Vanhempi saatetaan nähdä omien olosuhteidensa tai omien kasvukokemustensa uhrina. Hänessä voidaan nähdä sekä myönteisiä että kielteisiä puolia. Hänet voidaan nähdä vähemmän pelottavana ja uhkaavana. Ja sellaisena, jolle ehkä pystyy antamaan anteeksi.