Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tulospalvelu Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Tunnettu venäläinen kirjailija näkee muutoksen, joka saa väen provinsseissa nauramaan Putinille – "Maassa leviää nuorison protesti, alkaen yläkoululaisista"

Palasin vastikään Murmanskista. Kiersin upean synkkää Kuolan niemimaata, ihailin revontulia ja keskustelin ihmisten kanssa. Äkkiä minulle kirkastui, että Venäjällä on tapahtumassa jotakin: kokonaan uusi ilmiö, geologinen liikahdus. Ihmiset ovat lakanneet tarrautumasta valtioon kuin heidän kätensä olisivat irronneet ja pudonneet. Ihmisten ja valtion sidos on heikentynyt. Ihmiset ovat lähteneet omalle henkilökohtaiselle purjehdukselleen, eikä valtiollisten tv-kanavien patrioottinen propaganda enää ohjaile heitä. Tämä ei ole kapinaa, tai tämä ei ole vielä kapinaa, mutta tämä on kasvavaa välinpitämättömyyttä päällystön komentoja kohtaan. Kuin autoritaarisen hallinnon ikirouta olisi muuttunut maiskahtelevaksi suoksi, mutta ei siksi, että suojasää on tullut, vaan koska ihmisten tajunnan sisäinen ilmasto ei ole ennallaan. Toiveet, illuusiot ja usko lupauksiin ovat mennyttä. Tilalla on selvänäköisyys. "Mehän olemme kaikki odottamaan kykeneviä" Seison Murmanskin satamakaupungissa äskettäin pystytetyn muistomerkin edessä. Siinä on tuntematon nuori nainen lyhyessä hameessa vasen käsi kohotettuna. Nainen katsoo vuonolle. Patsas ei ole kovinkaan onnistunut, mutta sen nimi on vaikuttava: Odottamaan kykeneville. Käännyn oppaan puoleen. Neuvostomatamin näköisellä rouvalla on pistävä katse. Hän kertoo minulle merimiehiä odottavista vaimoista, ja minä sanon vakavasti: – Tämä on muistomerkki maamme kaikille asukkaille. Mehän olemme kaikki odottamaan kykeneviä. Äkkiä tämä nainen, jolta ei odottaisi hyvää huumorintajua, kadottaa tykkänään turistioppaan paatoksen ja alkaa nauraa: – Taidatte olla oikeassa… Kun istumme autoon, hän kertoo toteamukseni ikääntyneelle kuljettajalle, ja tämäkin nauraa: – Tosi on. Vielä pari kolme vuotta sitten nämä yksinkertaiset provinssin ihmiset eivät olisi ymmärtäneet minua, jos olisin sanonut jotain tällaista, tai he olisivat jopa pahastuneet, mutta nyt he nauravat. Vallankumouksen pelko, muutoksen halu Olin Uralilla – sama tunne Jekaterinburgissa: odottamaan kyllästyneitä. Tämä tunne on vallannut koko maan, Vladivostokista Kaliningradiin. Ihmiset pelkäävät tietysti äkkinäisiä muutoksia, radikaaleja ilmiöitä ja vallankumouksia. Venäjä on joutunut kärsimään vallankumouksesta, joten harva uskoo vallankumouksen hyödyllisyyteen. Mutta muutoksia halutaan. Aluevaaleissa ihmiset ovat alkaneet äänestää ketä tahansa, kun ei vain vallan puoluetta, jonka siunaa itse presidentti. Maassa leviää nuorison protesti, alkaen yläkoululaisista. Poika kirjoittaa provinssikoulussa taululle: ”Putin on varas”. Opettaja pelottelee häntä: vanhaan hyvään neuvostoaikaan hänet olisi tämän takia ammuttu. Poika pahastuu, koska häntä pelotellaan. Opettaja pahastuu, koska poika jää ilman rangaistusta. "Mitä arvelette", minulta kysytään toistaiseksi sinnittelevällä riippumattomalla radioasemalla, "kenen tässä pitää pahastua?". "Tietysti Putinin!", minä vastaan. "Häntähän tässä on loukattu oikeasti." Ja jälleen ironinen nauru – tällä kertaa radiotoimittajan. Korruptiota ja Kremlin outo agentti Tällaisia uusia ilmiöitä voisi luetella loputtomasti. Ne ovat tietenkin valtajärjestelmän itsensä provosoimia. Väestön elintaso on laskenut jo 50 kuukautta peräkkäin. Yli puolet Venäjän väestöstä uskoo, että todelliset vaikeudet ovat vasta edessäpäin. Väki ei koe ongelmien johtuvan lännen pakotteista, jotka Venäjän valtio toistaiseksi kiertää taitavasti, vaan eliittien omanvoitonpyynnistä ja korruptiosta. Kaikki näkevät yhä selvemmin: vallanpitäjät elävät ylellisesti, monen kerroksen huoneistoissa ja kartanoissa liitosalueilla. Vallanpitäjillä ei ole toimivaa ideologiaa. Neuvostoliiton uudelleen kokoamisen ajatus ei onnistu. Konflikti Konstantinopolin patriarkaatin kanssa Ukrainan kirkon itsenäisyydestä on johtamassa siihen, että Venäjän ortodoksinen kirkko muuttuu paikallistoimijaksi. Sota Ukrainan kanssa katkaisee faktisesti Venäjän historiallisen yhteyden Kiovan Venäjään ja sen edustamiin läheisiin suhteisiin Euroopan kanssa. Nyttemmin me laskemme olemassaolomme alkamisen tataarimongolien ikeestä ja muinaisten Moskovan tsaarien despotiasta. Jos uskoisin salaliittoteorioihin, sanoisin että Kremlissä toimii tehokkaasti Ukrainan itsenäisyyden puolesta tärkeä agentti, lähes presidentti itse, joka hämmästyttävän sinnikkäästi repii monivuotisen konfliktin avulla Ukrainaa irti Venäjästä, työntää sitä länteen, Amerikan ja Euroopan unionin syleilyyn. Äskettäin tämä agentti aktivoitui taas Kertshinsalmen taistelussa. Vähäinen välikohtaus vai sotavalmisteluja? Venäjällä on selvästikin alkamassa absurdin kausi. Venäjä on maa, jossa voi tapahtua mitä tahansa, mutta tänään ei säännönmukaisesti voi tapahtua mitään hyvää. Tapahtuu piru ties mitä. Jotkut räyhäkansallismieliset tahrivat Kaliningradissa filosofi Immanuel Kantin muistomerkin punaisella maalilla. Mutta odottakaas: samaisessa Kaliningradissa ollaan nimeämässä paikallinen lentokenttä Kantin mukaan. Mutta Kant on tietenkin poliittisesti pikkujuttu verrattuna meritaisteluun Kertshinsalmessa. Venäjän ilmavoimien taisteluhelikopterit ja hävittäjät lennähtivät paikalle, sotalaivat hyökkäsivät kolmen ukrainalaisen pikkualuksen kimppuun, valtasivat ne – ja Venäjä voitti! Ukrainalaiset merimiehet joutuivat oikeuteen Venäjän merirajan loukkaamisesta samaisella Krimillä, jota Venäjä yhä pitää omanaan. Mitä tämä on, vähäinen välikohtaus vai valmistautumista täysimittaiseen sotaan, vähintäänkin Ukrainan Azovanmeren satamien valtaamiseen? Ennustamattomuus on tyypillistä Venäjän valtion jokaiselle, vähäisimmällekin teolle. Annamme anteeksi kaiken, paitsi tämän Maani asukas alkaa raapia päätään. Hän oli valmis antamaan vallanpitäjille anteeksi kaiken, jopa typerästi ja röyhkeästi toteutetun eläkeuudistuksen. Jopa sen, että duumaan istutetaan ihmisiä, jotka järjenjuoksultaan ovat valitsijoittensa enemmistöä alempana. Sitä hän kieltäytyy ymmärtämästä, että mikään ei toimi, että sosiaaliset hissit seisovat, että korkea-arvoinen virkamies Kremlissä voi tuosta vain ilmoittaa, että amerikkalaiset eivät ole käyneet kuussa – väite kaipaa hänen mielestään tarkistamista. Sekoittaakseen tyytymättömien aivot vallanpitäjät pelaavat upporikasta ja rutiköyhää. He yrittävät levittää sotilaallista vaikutustaan Afrikkaan, Keski-Afrikan tasavaltaan, Libyaan – minne tahansa. He leikittelevät vaarallisesti ydinasekonfliktin mahdollisuudella. Sota Ukrainassa ja Syyriassa on kauhun kone: voi painaa jarrua, voi painaa myös kaasua. Elämäänsä tyytyväisten määrä on jyrkässä laskussa. Eliitit tietävät, että kuka virkamies tahansa voidaan nykyään heittää vankilaan. Älymystö tietää, että koskemattomuutta ei ole – Moskovassa on menossa oikeusjuttu kuuluisaa ohjaajaa Kirill Serebrennikovia vastaan. Nuorten räppäreiden konsertteja milloin sallitaan, milloin kielletään, tietämättä mitä tehdä: jos ne vaikka houkuttavat nuoria politiikkaan tai marginaalisille syrjäkujille? Yhä useammat sosiaaliset ilmiöt joutuvat julkiseen tai salaiseen kieltoon. Näyttäisi alkavan poliittinen kaamosaika, mutta ei. Sen sijaan on suo, räme, epäluottamus valtiota kohtaan, vallanpitäjien häviämät alueelliset vaalit. Joko sota. Tai muutokset. Muuta ei Nyky-Venäjälle ole annettu. Kirjoittaja on venäläinen kirjailija. Suomentanut Jukka Mallinen. Venäjä on siirtymässä absurdin aikaan. Mielenosoittajat vaativat muutoksia "maan sosiaalis-taloudelliseen suuntaan" Moskovassa, kun Krimin valtauksesta tuli viisi vuotta ja Neuvostoliiton hajottaneesta kansanäänestyksestä 28 vuotta. Kirjoittaja Viktor Jerofejev on venäläinen kirjailija.