Ladataan
Pääaiheet Verokone 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Raaka näkemys Suomen terveydenhoidon rajoista – pitäisikö vanhusten ja alkoholistien hoitoa rajoittaa? ”Voimavarojen tuhlausta”

Terveyden- ja sairaanhoidon emeritusprofessori Martti Kekomäki ottaa tuoreessa kirjassaan kantaa potilaiden hoidon priorisointiin terveydenhuollossa. Kekomäen keskiviikkona julkaistu kirja Etiikasta ekonomiaan – ja takaisin (Kustannus Oy Duodecim) käsittelee muun muassa terveydenhuollon voimavaroja ja niiden riittävyyttä. Kekomäen mukaan esimerkiksi potilaan ikä saattaa määrätapauksissa pakottaa harkitsemaan hoidon rajoittamista. – Ellei potilaalla ole ennalta arvioiden kykyä hyötyä hoidosta, hoidon toteuttaminen on voimavarojen tuhlausta. Samat voimavarat on suunnattava toisella tavalla, usein myös aivan toiselle potilaalle. Kekomäki mainitsee kirjassaan esimerkin, joka liittyy teho-osastolla keinomunuaishoidon arvoon monielinvauriopotilaiden hoidossa. – Keski-ikäisten potilaiden hoito tuottaa hyviä tuloksia, mutta seniori-ikäisten dialyysihoito osoittautuu tuottamansa hyödyn ja hoitoon sitoutuvien kustannusten suhteen osalta aivan toisenlaiseksi. Voi olla, että ikäihmisen elimistö ei yksinkertaisesti kestä vaikean perussairauden ja raskaan hoidon yhdistelmää, Kekomäki arvioi kirjassaan. Kekomäki puhui samasta asiasta esimerkiksi vuonna 2014 Suomenmaa-lehden haastattelussa . – 70-vuotiasta ei saa terveeksi. Aina voi nyppiä syyliä ja tehdä tukipohjallisia. Mutta lääkärien pitää tajuta, että jokaiseen hoitoon käytettävä raha on pois muilta potilailta, hän sanoi tuolloin. Kekomäki sanoi, että poliitikot eivät uskalla puhua hoidon rajoittamisesta, koska se merkitsisi ”poliittista itsemurhaa”. Milloin hoidosta voi luopua? Kekomäki pohtii kirjassaan myös sitä, missä vaiheessa jo aloitetusta hoidosta voidaan luopua. Hän käyttää muun muassa seuraavaa esimerkkiä päihderiippuvaisesta haimatulehduspotilaasta: Ensiapuasemalle tuodaan keski-ikäinen mies, jolla pitkä ryyppyputki on johtanut akuuttiin haimatulehdukseen. Potilas otetaan teho-osastolle, jossa häntä hoidetaan viikosta toiseen, ja hoidon loppusummaksi saadaan vajaat puoli miljoonaa euroa. Hän kotiutuu, häntä varoitetaan ponnekkaasti viinan vaaroista, ohjataan riippuvuusterapiaan ja ehdotetaan vakavasti, että korkki pysyisi kiinni. Sama potilas tuodaan samasta syystä ambulanssilla ensiapuasemalle kahden kuukauden kuluttua. Tehohoito kestää nyt hieman pidempään ja lasku kasvaa vastaavasti. Potilas ohjataan taas saamaan hoitoa päihderiippuvuuteensa. Vajaan puolen vuoden kuluttua tilanne uusiutuu. Mitä tehdään? Otetaanko uponneet kustannukset huomioon vai todetaanko, ettei tällä lähimmäisellämme ole kykyä hyötyä tarjolla olevasta tehohoidosta? Kekomäki kertoo, että itse hän olisi valmis ottamaan miehen sairaalaan vuodeosastolle ja tekemään siellä kaiken miehen hengen pelastamiseksi. Teho-osaston oven Kekomäki kuitenkin olisi pitänyt miehelle suljettuna ja käyttänyt harvat tarjolla olevat tehohoitopaikat toisten potilaiden hoitamiseen. – En väitä olevani oikeassa. Toivon tarjoamani esimerkin virittävän lukijoissa halun mielipiteen vaihtoon, Kekomäki sanoo. Kekomäki kertoo kirjassaan, että priorisointi on kiistanalainen käsite myös lääkärikunnan sisällä. – Vähän aikaa sitten joku lääkärikollega totesi sosiaalisessa mediassa, että ”priorisointipäätökset eivät kuulu lääkärille”. On hyvin valitettavaa, että taloudelliset tosiasiat, peruskäsitteet niihin sisällytettyinä, eivät vielä avaudu osalle lääkäreistä. Tämäkään kollegani tuskin tekee yhtenäkään työpäivänään mitään muuta kuin priorisoi hoitoja. Olisi kovin toivottavaa, että ammattikuntamme vähitellen heräisi todellisuuteen. Elämme rajallisten voimavarojen maailmassa eikä mikään tai kukaan nosta koskaan meitä sieltä pois. Tehohoitoa priorisoitava Kekomäki käsittelee kirjassaan myös hoidon laadun mittaamista ja sivuaa tässä luvussa sitä, milloin tehohoito on ja milloin se ei ole tarpeen tai järkevää. Hän pitää Suomen parhaana laatutietokantana teho-osastojen Intensium Consortium -tietohanketta, jonka tietokanta kattaa maan kaikki teho-osastot ja kaikki niiden potilaat. Hoidon aikana järjestelmä laskee hoitoon käytetyt voimavarat, kuten henkilötyöpanoksen. Hoidon tulos mitataan potilaan henkiin jäämisellä. Kekomäen mukaan teho-osastojen tietohanke pitää lukua myös siitä, hoidetaanko osastolla sinne ”kuulumattomia” potilaita. Tällaisia voivat olla ne potilaat, jotka olisivat selvinneet todennäköisesti aivan yhtä hyvin tavallisella vuodeosastolla. Teho-osasto ei ole toisaalta myöskään parantumattomasti sairastuneiden potilaiden hoitoympäristö. – Jos potilaalla ei ole mitään mahdollisuuksia jäädä henkiin, hänen viimeinen hoitopaikkansa ei ole teho-osasto. Kumpikin potilasryhmä liittyy ylihoitoon. Hän muistuttaa, että todelliseksi pulmaksi väärät potilasvalinnat muodostuvat vasta sitten, jos ne tukkivat hoitomahdollisuuden sellaisilta potilailta, joiden henki olisi voinut tehohoidon avulla pelastua. ”On nähtävä isompi kuva” Kekomäki alleviivaa, ettei hän ole rajoittamassa kenenkään hoitoa. – En rajoita iän perusteella kenenkään hoitoa vaan sillä perusteella, onko asianomaisella kyky hyötyä siitä hoidosta vai ei, Kekomäki sanoo painokkaasti. Samalla perusteella – ja resurssien rajallisuudella perustellen – toistuvasti tehohoitoon palaavan alkoholistin paikka olisi Kekomäen mukaan ennemmin sairaalan vuodeosastolla. – Jos meillä on lähimmäinen, joka ei mitenkään saa pulloa kiinni, ja hänelle tarjotaan näitä puolen miljoonan euron tehohoitojaksoja yksi toisensa jälkeen ja kapasiteetti on rajallinen, onko meidän otettava aina se alkoholisti sinne, vaikka hän olisi useamman kerran jo yrittänyt. – Tässä on kyse ihan eri asiasta kuin siitä, että leimaamme jonkun alkoholistiksi ja kerromme, ettei sinulla ole pääsyä hoitoon, tai että toteamme, että sinä olet 95-vuotias, sinua ei hoideta, Kekomäki toteaa. Kekomäen mukaan tärkeää olisi tarkastella resursseja ja ymmärtää niiden rajallisuus. – Meillä on tällä hetkellä testauksessa tai tulossa testaukseen 7 000 uutta syöpälääkettä, jotka ovat todennäköisesti kaikki kalliimpia kuin nykyiset. Joudumme pohtimaan, mitkä lääkkeistä otetaan aktiivikäyttöön, sillä rahaa niihin on otettava jostain muualta. Rahaa on rajallisesti, kuten hiljattain julkaistu hallituksen budjettikin paljastaa. Kun johonkin lisätään rahaa, jostain muualta on leikattava. Kekomäen mukaan perusopetuksesta ei missään tapauksessa saisi siirtää rahaa terveydenhuoltoon. – Myös koulutus tuottaa terveyttä, sillä se antaa ihmisille tietoja ja taitoja oman elämänsä riskien ja terveytensä hallitsemiseen. Se pienentää terveyssektorin kustannuksia, Kekomäki sanoo. Kekomäen mukaan ihmisten tulisi ymmärtää, että hoitamisen ja parantamisen välillä on suuri ero. – Tällä hetkellä suurin osa rahasta menee hoitamiseen siitä syystä, ettemme saa 70- tai 80-vuotiasta ihmistä terveeksi, Kekomäki sanoo. – Ei minuakaan saa terveeksi. Olen 80-vuotias ja joka aamu minun on syötävä verenpainelääke, kihtilääke ja laitettava tippoja silmiini, kun minulla on viherkaihi ja harmaakaihi. Kyse on siitä, että me osaamme hoitaa, mutta me emme osaa parantaa.