Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Arvio: Iiro Rantalasta paljastui tarkkakorvainen säveltäjä, joka ymmärtää, kuinka jousiorkesteri sopii pianon kumppaniksi

Musiikki Iiro irrottelee. Pori Sinfonietta ja Iiro Rantala, piano, liidaus ja sävellys 19.9. Promenadisalissa. Pianotaiteilija Iiro Rantala aloittaa soolona rouheasti sävellyksellään Pekka Pohjola . Se on syntynyt basisti ja säveltäjä Pekka Pohjolan (k. 2008) muistolle. Soittoon tulee lisää ruutia Leonard Bernsteinin Candide -musikaalin (operetin) vetävissä teemoissa Iiro Rantalan sovittamana. Teos eteni salamannopeasti tunnelmasta toiseen. The Best of all Possible Worlds plus kolme muuta Candiden laulua ja Bernsteinin varta vasten Candideen kirjoittamat melodiat huimasivat tuplaantuvilla ja muilla rytmisillä jaoilla ilman että intensiteetti ja rytminen syke olisi yhtään antanut periksi. Kahden kappaleen jälkeen mielessä kävi, että mihin orkesteria tarvitaan, kun Iiro ottaa yksin haltuun koko estradin? Huoli oli turha. Iiro Rantalasta paljastui tarkkakorvainen säveltäjä, joka sisäisesti kuulee, kuinka jousiorkesteri sopii kuin nenä päähän pianon kumppaniksi. Pori Sinfoniettan jouset ja välillä äänenjohtajat osoittivat muuntautumiskýkynsä suvereenisti viidessä kappaleessa (sisältää ylimääräisen Happy Hippo ), jotka Rantala on alun perin kirjoittanut ja levyttänyt Iiro Rantala String Trion kanssa (v. 2014.) Tasapaino solistin ja orkesterin välillä oli ihanteellinen. Minimalistinen Karma unelmoi jazzahtavasti. Anyone with a Heart soi kepeän pirteänä. Freedomissa laitettiin “pyyhettä kehiin”. Rantala asetteli pyyhkeen flyygelin kielten päälle ja piano soi kitaran soundein. Asettelu onnistui niin erinomaisesti, että ylin rekisteri ja lopuksi vahvat bassot soivat ”akustisesti”. Iiro Rantala muusikkous on luontaisen mutkatonta ja musisointi huipputaitavaa. Mozartin 21. pianokonserton ensimmäisessä osassa jazz-muusikko kuoriutui vähitellen wieniläisklassiseen herkkyyteen ja kiinteään kosketukseen. Konsertto alkoi henkevästi, mutta osan vaikutelmaksi jäi ”pintaliito”. Jazzissa usein ”hipelöidään” koskettimia kevyesti. Toisaalta, kuinka yhdistää wieniläisklassinen kepeys, kuitenkin kiinteään ja selkeään kosketukseen? Pori Sinfonetta seurasi tarkasti Iiro Rantalan pään nyökkäystä, soittoa ja konserttimestari Buinovschia. Rantalan liidaus konsertossa rajoittui hitaan osan lopetukseen ja pariin muuhun kohtaan. Orkesterin nyansseille tuli tasapainoa toisesta osasta alkaen ja konserton melodian yksittäiset sävelet soivat solistilla kiinteän puhuttelevina. Ensiosan kadenssi sukelsi rymisten toiseen maailmaan viihteen puolelle (kuulin Diamonds are the Girls best Friend ) ja yhteissoitto osan päätöksessä tempoili kiihdytyksillä. Hidas osa ja Finaali onnistuivat paremmin, kun yleisön taputuksilta soittovuoro saatiin. Pori Sinfonietta esitti Einojuhani Rautavaaran Pelimannit -sarjan karhean kirpeästi aitoon pelimannihenkeen ja Mozarti Serenadin nro 9 (Postitorvi) finaalin raikkaasti puhaltajien ja patarumpujen vahvistamana.