Ladataan
Pääaiheet Verokone 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Elina Wallinin pääsiäispakina: ”Mää huamasi, et suru tarttu minnuu”

Tiärättekö semmost tunnet, ko tullee joskus ko joku tunne juurtuu ittee? Se kait voi ol iloki, mut ehkä usseimmite se o joku kuluttava tunne, niinko yksinäisyys, suru taik huali. Sanotaa, et suru tekkee pesäs. Mimmone siit pesäst muarostuu, onki sit toine juttu. Se, mitä suru meis aiheuttaa, ei ol ennalt arvattavis eikä sihe voi varautuu saatikka valmistautuu. Suru o monisyine ja herkkä asja. Mul kävi ittelleni sillail, et vavvavuare ja omie terveysonkelmie seurauksen olin keskitalvel aika väsyny. Olotillaa ei kohottanu pitkittyny räkätauti. Sit mää huamasi, et normaali hualehtivaisuuteni tilal oliki noussu selvä huali. Ja mää oli hualisani. Mää oli hualisani kaikist mahrollisist asjoist. Mää oli hualisani et jos laps saa mahatauri. Sit ko se sai se, mää oli siit nii hualissani, et viaras olis voinu mu puhheistani päätel, et o jostaki huamattavasti vakavammast kyse. Mää oli hualisani isoist ja piänist asjoist ja lopuerest hualisani omist hualistani. Samoihi aikoisii saatii suru-uutisii suamalaisist suurmiähist ja hee poismennoos veulattii lehristös valtavasti monen päivän. Mää huamasi, et suru tarttu minnuu. Sit mää rupesi suremaa viime vuan kualleit tuttui. Mää suri mu tätini miäst ja kummisettääni ja muutamaa muut. Sit mää rupesi suremaa mu kampraatieni menetyksii. Hee mummejas ja kummejas. Ja se suru kasvo ja kasvo. Sit mul iski pelko. Siit kualema läsnäolost tuliki iha valtava mörkö ja pelko elos olevie läheiste menettämisest otti niskalenki. Ko mää oli aikani melskannu näis tunteis ja surru tuttui ja tuntemattomii, alko kevätaurinko helppaamaa. Tuntu silt, niinko aurinkosäre kerrallas olis menny mul korvast sisäl ja hoirellu päät sisältäppäi. Ja mää ymmärsi, et mu tapauksessani elämää luattamine, sihe heittäytymine ja siit nauttimine o paras lääke. Emmää sitä heti ossaa toteuttaa, mut opettelu o alkanu. Surui tullee joka tapaukses jossaki kohtaa, mut niit ei erityisesti kannat jäär vartoilemmaa. Viimise puele vuare aikan mää ole halannu surevii omaisii usseemmi ko koskaa aikasemmi. Kyyneleit täys olevii silmii mää ole kattonu kohti, vaik en ol saanu sanottuu oikee mittää. O tuntunu vaa tärkeelt koskettaa, välittää. Pääsiäine kaikkine perinteines o nurka takan. Tänä vuan mu sormeni ja ajatukseni o kiärtyny koristeelliste pääsiäismunie tekemissee. Jokasee koristelluu liittyy jonkulaine tarina. Munnii o syntyny kiitollisuurest, toiveikkuurest, nii ja myäski surust. Erää sanonna mukkaa nii kavvaa ko ihmiset tekkee koristeellisii pääsiäismunnii ja antaa niit toisille, mailmas o toivoo ja elämää. Ko mää näpertele sitä koristemunnaa ja funteeraa sitä, ketä sen saa, must tuntuu et rippune toivoo ja elämää kulkeutuu saajal ja antaa voimii. Lempeet ja toiveikast pääsiäise aikaa!