Ladataan
Pääaiheet Verokone 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Arvio: Tällainen on porilaisen Arttu Tuomisen uusi romaani Verivelka: ”tapahtumat puksuttavat vauhtiinsa kuin 150-vuotias lokomotiivi”

Kirjat Arttu Tuominen: Verivelka. WSOY 2019. 408 s. "Muistoja alkoi putoilla. Osa oli kevyitä siruja, kuin hiilipölyä, mutta seassa oli kiviä, jotka tekivät kipeää osuessaan, ja vielä suurempia järkäleitä, meteoriitteja, komeettoja, jotka jysähtelivät hänen tajuntaansa. Äkkiä kaikki oli taas palannut hänen mieleensä. Yksi nimi oli tehnyt sen." (s. 65) Verivelan alussa ollaan vuodessa 1991. Kaksi porilaista kaverusta kätkee muovilieriön keskelle metsää. Vuodet kuluvat, muistot hautautuvat arkielämän painolastien alle. Poikien tiet erkanevat, mahdollisesti lopullisesti. Verivelan nykyaika on marraskuussa 2018. Puuskainen tuuli humisee Porin Ahlaisissa ryyppykämpän välikatolla, räntäsade vihmoo seiniä. Juopunut, tummista ajatuksista synkkä nakkilalainen metallimies Antti Mielonen tarttuu puukkoon. Kun poliisit tulevat kotvan kuluttua paikalle, Rami Niemisen puukotuksen silminnäkijät vaikuttavat yllättävän huonomuistisilta, samoin tekijäksi epäilty Mielonen. "Puukotuksen jälkeen epäilty oli syöksynyt ovelle, yrittänyt avata sitä ensin väärään suuntaan, kompuroinut ulos ja juossut metsään. Kukaan ei muistanut, oliko epäillyllä ollut silloin puukko kädessä vai ei, mutta ainakaan sitä ei löydetty mökin sisältä. Kukaan ei ollut yrittänyt estää pakoa, eikä sen puoleen auttaa Niemistäkään. Ruumiin annettiin olla ja uhrin vuotaa kuiviin, osa oli jatkanut iltaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Muutama oli ollut siinä kunnossa, etteivät olleet edes tajunneet mitään tapahtuneen ennen kuin poliisit saapuivat." (s. 49) Porilaiskirjailija Arttu Tuomisen (s. 1981) uutta poliisitiimiä Porin poliisin rikostutkintayksikköä johtaa tuore rikoskomisario Jari Paloviita. Kun suorituspaineista kärsivä poliisimies tutustuu tarkemmin Niemisen ja Mielosen taustatietoihin, moukari iskee alavatsaan. Verivelka on täynnä valheita ja vainoharhoja. Välillä poliisikin näkee aaveita keskellä päivää. Haamut ovat jälkiä menneisyydestä: arpia, haavoja ja stigmoja. Kun poliisin vanha tuttu tulee vastaan rikospaikalla, miespolon maallinen omaisuus mahtuu kangaskassiin. Dekkarin crescendo on pakahduttavan hidas. Tapahtumat puksuttavat vauhtiinsa kuin 150-vuotias lokomotiivi, höyryjä posautellen mutta kuitenkin kävelyvauhtia. Kuin Länsi-Porin veturimies haluaisi vilauttaa tulevia vauhtikertoimia, mutta silti ensin väsyttää lukijansa loputtomilla esipuheilla, taustoituksilla ja muilla jaarituksilla. Verivelka on Tuomisen aikaisempien romaanien tapaan todellinen Pori-romaani. Tärkeimpiä kaupunginosia ovat Musan Paviljonki sekä Ahlaisten Korpholma, joissa molemmissa poiketaan säännöllisin väliajoin. Naturalistiset miljöönkuvat ovat kirjailijalle edelleen tärkeitä: "Takan luona oli iso lammikko kuivunutta verta. Mökissä löyhkäsi siltä, miltä ryyppykämpissä aina. Kaatuneille kaljoille, pinttyneelle tupakalle ja eltaantuneelle kuselle. Hajuun nähden mökki oli hyväkuntoinen. Ei mikään rötiskö, päinvastoin." (s. 47–48) Rikospoliisitiimin jäsenet kaikki ovat rikki jollakin tavoin. Entinen malli Linda Toivonen on salanaukkailija, joka saattaa ryypiskellä jopa rikospaikalla. Kertoja virittelee pitkin romaania eroottista jännitettä Paloviidan ja Lindan välille. Nyrkkeilyä harrastava Henrik Oksman puolestaan on neuroottinen ja siivousvimmainen sinkku, joka hoitaa poliisintyöllä luonteelleen sopivalla tunnollisuudella. Sympaattinen kertoja valvoo komisarion kotona Viikinäisissä, kun kuulovammainen poliisi näkee unta koleista niityistä ja autiotaloista, tai tuskailee vaimon seurana, kun yli varojensa elävä Paloviita ei saa maksettua lammenrantatalonsa asuntolainan eriä. Onko Paloviidalla henkilökohtainen motiivi ohjata puukotuksen tutkintaa tiettyyn suuntaan? Kirjailija totisesti osaa yllättää aika ajoin housut kintuissa. Paloviidan Terhi-rouvan krapulainen älämölö tyhjentää pajatson romaanin alussa. Puhumattakaan siitä, miten ravistellaan alaisia parempaan poliisintyöhön: ”Muistakaa olevanne poliiseja ettekä mitään dekkareita Porin kirjastossa lajittelevia kirjastotätejä!” (s. 182) Verivelka on jännittävä lukuromaani. Tuominen on nivonut limittäin kaksi mittavaa stooria ilman tyhjäkäyntiä. Se on jotain se. Kirjailijan neljän dekkarin koulima kieli toimii jouhevasti. Puolen sivun mittaisia kappaleita on tosin työläännyttävä lukea. Poliisityön rasituksia perhe-elämään ja muita varjopuolia romaanikertoja kuvaa asiaan kuuluvalla hartaudella. Kerronnaltaan, tyyliltään, jännitysasteeltaan ja syvällisyydeltään Verivelka on paras Tuomisen tähänastisista romaaneista. Loistavien ideoiden kärkeen nousee romaanin kuningasajatus nuoruudenystävyyden velvoitteista. Hienosti kirjailija koukuttaa myös lukuisten surullisten ihmiskohtaloiden seuraajaksi.