Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine Pori Jazz

Kun kirkossa puhutaan avioliitosta, siitä on rakkaus kaukana

Kesälomalla istuskelin vanhassa keskiaikaisessa kivikirkossa. Kirkkosalissa oli rauhaa ja hiljaisuutta. Lähdin kevyin mielin jatkamaan pienen ruotsalaiskaupungin ihastelua. Hotelliin tullessani avasin lehdet ja sosiaalisen median. Kirkkokeskustelu oli jälleen helvetin liekeissä. Eräs tunnettu suomalaispoliitikko oli jälleen avannut sanaisen arkkunsa. Hän toisti jo vanhan mielipiteensä, jonka mukaan homoseksuaalisuus edustaa häpeää ja syntiä, eikä avioliitto kuuluu homopareille. Muuta ei tarvittu, ja vanha tuttu keskustelu kiehahti käyntiin. Alkoi poliitikon ja arkkipiispan välinen kirjeenvaihto, johon lusikkansa upotti yksi jos toinenkin asiasta jotain mieltä oleva oman agendansa asiantuntija. Sosiaalisen median päivitykset olivat raivoisia. Kauhisteltiin. Puolusteltiin. Vaadittiin. Oltiin huolissaan ihmisten sieluista ja seksuaalisesta suuntautumisesta. Perusteltiin Raamatulla ja eri tulkinnoilla. Kun keskustelu lähtee ”mutta kun Raamatussa sanotaan” -linjalle, muilla argumenteilla ei ole enää mitään merkitystä. Keskustelu on hävitty, koska jokainen tulkitsee pyhän kirjansa tavallaan, ja siihen jokaisella onkin oikeutensa. Taistelu omien ihanteiden puolesta on jokaisen perusoikeus. Konservatiiveilla on oikeus puolustaa perinteistä avioliittoa, samoin liberaaleilla on oikeus taistella homoparien vihkioikeuden puolesta. Tästä huolimatta jotkut kommentit saisi jättää taistelun siimeksessä sanomatta ja kuulematta. Joskus on ihan ok luopua oman sanallisen tikarinsa teroittamisesta äärimmilleen ja jättää iskemättä ihmisyyden herkimpiin kohtiin. Kohtiin, joissa loukkaavat sanat murjovat sitä, mitä tulisi vaalia: ihmisyyttä ja oikeutta olla oma itsensä – oltiinpa sitten itse asioista samaa taikka eri mieltä. On antauduttava siihen turhautuneisuuden tilaan, että muutos tapahtuu hitaasti, mutta kun muurit alkavat murtua, silloin rytisee ja paukkuu. Muutos pakottaa tutkimaan myös omia arvoja ja asenteita. Sitä, miten suhtautuu niihin, jotka ajattelevat asioista tyystin eri tavalla kuin itse. Omien ennakkoluulojen kohtaaminen, saati niistä luopuminen, ei ole kevyttä puuhastelua. Siksi kaikki siihen eivät koskaan edes halua ryhtyä. On helppo ajatella kuten aina ennenkin. Vielä helpompaa on mustavalkoisuus. Keskustelu ei jätä epäselväksi sitä, miten vaikea ja repivä tasa-arvoinen avioliittolaki osalle ihmisistä niin kirkossa kuin sen ulkopuolellakin on. Tässä keskustelussa tuntuvat pääsevän ääneen vain ne, jotka osaavat ja jaksavat huutaa äänekkäimmin ja ilkeimmin. Rivijäsenen on helppo klikata itsensä ulos. Kirkon opettama armo taitaa kuulua vain puhdasoppisille. Tuli aika sulkea kaikki mediat ja toivoa mielessään: armahda ihmistä.