Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Näin eteni Suomen historian vakavin vankilapalo, Se vaati 16 uhria Köyliössä – kalterien taakse tulipalon vangiksi jääneiden kohtalo piinasi silminnäkijöitä vuosia

Kun Köyliön varavankilan vartijan Tauno Erkkilän iltavuoro päättyi keskiviikkona 1. heinäkuuta 1959 kello 22, päästi hän viime töikseen yksinäissellissä olleen Olavi Karhun juomaan käytävälle. Erkkilän mieleen jäi merkillinen hymy, joka parrakkaalla miehellä oli kasvoillaan. Erkkilä oli viimeinen, joka näki Karhun hengissä. Takaisin selliin päästyään Karhu sytytti patjansa tuleen aiheuttaen Suomen vankilahistorian vakavimman, 16 henkeä, vaatineen tulipalon. Mielenterveysongelmista kärsineen Olavi Karhun piti siirtää perjantaina Turkuun vankimielisairaalaan. Lääkärin kirjoittamassa lähetteessä oli todettu Karhun olleen syyntakeettomassa mielentilassa. Vartijat pitivät Karhua muutenkin silmällä, sillä päivää aiemmin hän oli syönyt rikkinäisen peilin. Eristysselleissä ei ollut luvallista pitää tupakointivälineitä, mutta Karhu oli sijoitettu eristysselliin mielenterveydellisten oireidensa vuoksi, ei rangaistuksen, joten hänellä oli tupakointivälineet. Noin kello 22.50 vankilan itäsiipeä kiertänyt yövuoron vartija Matti Haavasoja huomasi Karhun sellin avoimesta ikkunasta tupruavan savua. Haavasoja juoksi sellin ovelle ja avasi sen. Ovea vasten nostettu palava patja kaatui osittain käytävälle ja liekit alkoivat nopeasti levitä käytävässä. Kun savu ja tulipalon äänet herättivät itä- ja länsisiivessä olleet 155 vankia, syntyi nopeasti valtava pakokauhu. Lukkojen taakse teljetyt miehet huusivat henkensä hädässä vartijoita avaamaan sellien ovet. Tulen leviäminen oli kuitenkin räjähdysmäisen nopeata, sillä käytävän keskivaiheilla ollut palomuurin ovi ja sivukäytäviin johtaneet ovet olivat helteisen päivän ja ilmastoinnin vuoksi avoinna. Käytävä toimi kuin ahjo, ja ristiveto antoi liekeille nopeasti voimaa. Haavasoja ei kyennyt yrityksistään huolimatta enää sulkemaan palo-ovea, joka olisi hillinnyt tulen etenemistä käytävässä. Ongelmana oli, että kyseinen palo-ovi oli kiilattu aukiasentoon lattiaan naulatun puukiilan avulla. Vankien kurotellessa parkuen käsiään ristikoiden takaa ulos ja palon edetessä ällistyttävällä voimalla vankiparakin sisällä, keksi paikalle kiirehtinyt vartija Pentti Rantala , että ristikot voisi vetää irti vaijerien ja kuorma-autojen kanssa. Onnettoman sattuman vuoksi ajatusta ei kuitenkaan voitu toteuttaa. Vain muutamaa viikkoa aikaisemmin ajoneuvojen virta-avaimet oli päätetty viedä yöksi vartiotupaan lukkojen taakse, sillä kolme vankia oli päässyt karkaamaan Köyliöstä vankilan omalla Morriksella. Liekit olivat tässä vaiheessa jo ehtineet vartiotupaan ja avaimien saaminen oli mahdotonta. - Emme voineet tehdä muuta, kuin ottaa varastosta kaikki käyttökelpoiset aseet, joilla saimme väännettyä kaltereita irti ikkunoista, muisteli Rantala vuoden 1989 haastattelussa. Muutamien kymmenien minuuttien aikana käytiin epätoivoista taistelua kelloa vastaan. Itäsiiven vangit päästettiin auttamaan tovereitaan ja heille jaettiin kirveitä, lapioita, rautasahan teriä ja rautakankia. Työ oli kuitenkin auttamattoman hidasta. Paksut kalterit olivat suurilla pulteilla kiinni lujissa seinissä, eikä niiden irrottaminen edennyt läheskään yhtä nopeasti kuin tulipalo. Pakokauhun keskellä jotkut sisään teljetyistä vangeista pitivät päänsä kylmänä. Monissa selleissä tilkittiin ovia yöpeitteillä, jotta tukahduttava savu ei pääsisi sisään. Eräs malttinsa säilyttänyt vanki keksi huonetoveriensa kanssa käyttää selleissä olevia pitkiä penkkejä kalterien vääntämiseksi. Hän asetti kaksi vahvaa istuinlautaa ristikoiden väliin siten, että penkkien jalat olivat lautojen välissä vipuna. Miesten työntäessä voimalla laudat yhteen, taipui kalterien väliin aukko, josta pääsi ulos vapauteen. Keksintöä käytettiin pian muissakin selleissä. Riitti, kun kalterit saatiin taivutettua niin paljon, että miehen pää saatiin ulos. Ulkopuolella olevien miesten avustamana suurikokoisiakin vankeja vedettiin tämän jälkeen puoliväkisin ulos. Palon edetessä eivät jotkut vangit kuitenkaan jaksaneet enää odottaa. Parissa sellissä miehet murtautuivat sellistä väkivalloin käytävälle uskoen selviävänsä sitä kautta ulos. Häkä ja mieletön kuumuus surmasivat miehet välittömästi. Suurpalohälytyksen ansiosta Köyliön Kakkuriin kiirehti kaikkiaan kolmisenkymmentä paloautoa 13 lähipalokunnasta. Myös kaikki läänin saatavissa olevat poliisivoimat kutsuttiin paikalle, jotta estettäisiin vankien pakeneminen. Vangit olivat kuitenkin yksissä tuumin päättäneet, ettei kukaan edes yritä käyttää järkyttävää onnettomuutta hyväksi paetakseen. Pelastusmiehistön työskennellessä kolmen vangin pelastamiseksi sellistä numero 5 petti seinä yllättäen, ja yksi vangeista jäi puristukseen kaltereiden väliin. Kun ulkona olevat eivät liekkien ja kovan kuumuuden vuoksi kyenneet häntä enää auttamaan, kuoli hän siihen tukkien samalla takanaan olevienkin tien pelastukseen. Tulipalo jatkui seuraavaan aamuun saakka palomiesten uupumattomasta työskentelystä huolimatta. Heinäkuun toisen päivän valjetessa varavankilan länsisiivestä oli jäljellä enää palomuuri, hiiltynyt puukasa ja osa niin sanotun lusikkatunnelin päätyä. Tulipalossa sai surmansa sai 16 vankia, jotka kaikki olivat alle viiden vuoden rangaistuksiin tuomittuja miehiä. Uhreista vanhin oli syntynyt vuonna 1927, ja nuorin heistä oli vasta 18-vuotias. Heistä kaksi olisi vapautunut vankeudesta seuraavana päivänä. Traagisesta tulipalosta tuli suuri valtakunnallinen uutinen kesälomille hiljentyneessä Suomessa. Esimerkiksi viiden vangin hautajaiset oli suuri yleisötapahtuma, jossa lehdistä kirjasi vankitoverien jäähyväissanat kirjattiin sanasta sanaan: ”Laulussa sanotaan: ’Ei nuoruuteen voi turvata, ei terveyteen täällä’. Nämä sanat tuovat eteemme ajatuksen, jota meistä moni ajattelee. Sillä Jumala katsoo, kun aikamme on täysi, pois kutsua meidät ajallansa niin kuin nämäkin rakkaat toverit, joiden kanssa kävimme taistelua elämästä ja kuolemasta. ” (SK 13.7.1959) Köyliön murhenäytelmän jälkeen käynnistyi syyllisten etsintä. Työvuorossa olleet vanginvartijat Haavasoja ja Pentti Rantalan vartijaveli Erkki Rantala asetettiin syytteeseen virkavirheestä ja kolmesta kuolemantuottamuksesta. Syyttäjä katsoi että vanginvartijat olivat laiminlyöneet velvollisuutensa ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin palon havaittuaan. Syyttäjän mukaan heidän olisi pitänyt tarmolla paneutua palomuurin palo-oven sulkuun saadakseen palon hidastumaan, jotta selli numero 5 vangit olisi saatu pelastettua. Kaikkiaan Kokemäen kihlakunnanoikeus käsitteli vanhassa yhteiskoulutalossa sijaitsevassa käräjähuoneistossa Köyliön vankilapaloa kolme kertaa. Toukokuussa 1961 käräjäoikeus vapautti syytteessä olleet kaksi vartijat kaikesta vastuusta, samoin myös kolmanneksi vastaajaksi haastetun Köyliön varavankilan entisen johtajan. Köyliön murhenäytelmä sai aikaan ennen näkemättömän keskustelun vankiloiden paloturvallisuudesta. Tulipalon jälkeen tehdyissä tutkimuksissa todettiin, että Köyliön varavankilan puuparakit olivat täysin sopimattomia tarkoitukseensa. Parakeissa oli kaksinkertaiset pahvilla päällystetyt lautaseinät, jotka oli täytetty sahanpuruilla. Koska syytteeseen oli asetettu vain kaksi vartijaa, selvisi valtio ja vankeinhoitolaitos korvausvastuusta menehtyneiden vankien omaisille. Satakunnan Kansa haastatteli 30 vuotta sitten tulipalon kokeneita vanginvartijoita Pentti Rantalaa ja Tauno Erkkilää . Eläkkeellä olevat miehet miettivät kesällä 1989 Kirkkosaaren hautamuistomerkillä tuota ikuista, epäoikeudenmukaista kysymystä. – Se oli onnettomien sattumien summa, tapahtumaketju, josta jälkiviisaus löysi useita heikkoja lenkkejä. – Ne, jotka tuon painajaisen elivät, ovat kantaneet noita jossitteluja sydämessään jo kolme vuosikymmentä. – Kuitenkin ainoa asia, joka todella merkitsee, on lopultakin se, että vankien pelastamiseksi tehtiin kaikki se, mitä niissä oloissa voitiin tehdä, sanoivat Rantala ja Erkkilä kesällä 1989. Lähde: Satakunnan Kansan arkisto