Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Kolumni: Vanha joukkuekuva ja kunnioitus

Elämä kulkee usein vuosienkin pituisissa sykleissä. Vuosien aurinkoinen myötätuuli voi vaihtua sakeaan myrskyyn, jossa eteenpäin kulkeminen on lähes mahdotonta. Elämäni parhaat vuodet ovat 2003 ja 2006. Elämäni paras ajanjakso on 1989–1991. Sain pelata kapteenina upeassa jalkapallon juniorimaajoukkueessa. Olimme lähellä Euroopan kärkeä ja lähellä isoja asioita. Joukkueella on aina oma kasvutarinansa. Joukkue syntyy, kehittyy ja kasvaa. Yhdessä ja erikseen, lopulta saavuttaen lakipisteensä. Joukkue voi olla hyvä, kun sen kaikki osa-alueet ovat kunnossa. Mutta joukkue voi olla huippujoukkue vasta, kun sen sisällä vallitsee suuri keskinäinen kunnioitus. Värikäs, verbaalisesti lahjakas ja meritoitunut Jyrki Heliskoski tuli valmentajaksemme ensimmäisen vuoden jälkeen. Hän on paras valmentaja, joka minulla on ollut. Muistan, kuinka ”Jyrän” elämänviisaus teki vaikutuksen nuoreen mieheen. Hän kunnioitti meitä ja me kunnioitimme häntä. Kutsukirjeiden legendaarinen lausahdus ”Tehdään se”, meni jokaisen pelaajan ihon alle. Pelitapamme oli rohkea ja fyysisesti erittäin vaativa. Pelasimme 4–3–3-taktiikalla. Taktiikka on nykyään arkinen, mutta silloin se oli täysin uutta. Ja vielä kahdella ylemmällä keskikenttäpelaajalla. Viime vuosina iso trendi on ollut niin sanottu eteenpäin puolustaminen. Me puolustimme jo tuolloin eteenpäin. Lähes koko joukkueella. Kahteen vuoteen pelasimme yhden huonon ottelun, valitettavasti väärään paikkaan. Hävisimme EM-karsintalohkossa Joensuussa Itävallalle 0–3. Ottelussa ei onnistunut mikään. Putosimme vain kahdeksan joukkueen EM-kisoista harmittavasti maalisuhteella Norjan mennessä kisoihin. Tasapeli Joensuussa olisi riittänyt kisapaikkaan. Kohtasimme vuosien varrella isoja maita. Kukaan ei kävellyt ylitsemme. Ei kukaan. Meillä oli vahva fysiikka, riittävä taitotaso, pelaajat olivat sitoutuneet taktiikkaan sekä melko pysyvä permanentti. Voitimme matkan varrella kolme kertaa Hollannin, kerran Espanjan ja Ranskan. Kahdesti tasasimme pisteet Italian kanssa sekä kerran Englannin ja Jugoslavian. Nyt ei ole kysymys Virve Rosti ja Menneisyyden vangit -syndroomasta. Kilpaurheilussa tulosten kertominen riittää. ”Joukkueen pelaajat olivat vahvoja persoonia. Samaan aikaan erilaisia ja samanlaisia. Vaativia itselleen ja toisilleen. Nuorilla miehillä oli sama rakkaus ja intohimo. Jalkapallo.” Maailma ja Eurooppa olivat tuolloin vielä sangen erilaisia. Nuoret pelaajat siirtyivät Eurooppaan tuskin koskaan. Joskus mietin, mitä tuolle joukkueelle olisi tapahtunut vapaan liikkuvuuden aikana? Mitä jos olisimme päässeet EM-kisoihin yhdellä tasapelillä agenttien silmien alle? Mitä jos olisimme kisoissa voittaneet yhden pelin ja olleet EM-välierissä? 30 vuotta sitten harjoitusolosuhteet Suomessa olivat suhteellisesti paljon huonommat kuin nyt suhteessa Eurooppaan. Oma harjoittelu ratkaisi. Pelaajia joukkueeseen tuli ympäri Suomea. Meillä oli vahva permanentti, jota täydensi kymmenkunta vahvaa haastajaa. Juniorimaajoukkueissa ei kiertänyt kymmeniä pelaajia, kuten tänä päivänä. Joukkueen pelaajat olivat vahvoja persoonia. Samaan aikaan erilaisia ja samanlaisia. Vaativia itselleen ja toisilleen. Nuorilla miehillä oli sama rakkaus ja intohimo. Jalkapallo. Elämä kuljettaa ja jatkuu. Elämän polut kulkevat eri suuntiin. Unelmat kääntyvät todellisuudeksi. Yksi taistelee vuosikymmeniä elämästään, toinen nostaa Mestareiden liigan isokorvaista pokaalia. Loput jotain siltä väliltä. Elämän kirjo on valtava. Mutta tämä on aina meidän joukkue. Yhdessä ja kunnioittaen. Joka tapauksessa, ”Me tehtiin se”.