Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Janette Grönfors kertoo, miksi seksuaalisuus on romaniyhteisössä tabu – tunnettu romanivaikuttaja haluaa murtaa tabuja, jotta vaietut asiat tulisivat esiin

Kun Romaniasiain neuvottelukunnan pääsihteerin viransijainen Janette Grönfors , 53, oli lapsi, hän ei tiennyt olevansa romani. Grönfors asui Kotimäen romanilastenkodissa Sipoon Martinkylässä, jonne hänet oli viety Kätilöopistolta kaksiviikkoisena vauvana vuonna 1966. Grönforsin vanhemmilla oli jo entuudestaan viisi lasta, eivätkä he pystyneet huolehtimaan hänestä. Kasvaessaan Grönfors ei tiennyt perheestään eikä etnisestä taustastaan mitään. Romanilastenkotien työntekijät olivat 1980-luvulle asti valtaväestöä, eikä romanilapsille opetettu vuosikymmeniin omaa kulttuuriaan, kieltään tai tapojaan, sanoo romanien historiaa tutkinut Helsingin yliopiston dosentti Panu Pulma . ”Meistä kasvatettiin suomalaisia”, Grönfors vahvistaa puhelimitse työpaikaltaan sosiaali- ja terveysministeriöstä Kruununhaasta. Pulman mukaan romanilastenkodit olivat valtiolle tapa sulauttaa romanilapset valtakulttuuriin. Hän puhuu lastenkodeissa tapahtuneesta järjestelmällisestä romanikulttuurin tuhoamisesta ja lasten valkaisemisesta, jolla on ollut kauaskantoiset vaikutukset Suomen romaniyhteisölle. Romanilapset oppivat häpeämään omaa kulttuuriaan, ja monia heistä alettiin vierastaa sukunsa parissa, sillä he eivät osanneet romanitapoja tai -kieltä. Moni perhe rikkoontui, kun ainoa ”apu” oli huostaanotto Romanilastenkodeissa on asunut vuosikymmenien varrella huomattava määrä romaneita. On arvioitu, että 1960–1970-luvuilla 10–20 prosenttia kaikista romanilapsista oli jossain vaiheessa sijoitettuna romanien auttamiseen perustetun kristillisen järjestön Mustalaislähetyksen ylläpitämissä lastenkodeissa. Lisäksi heitä eli tavallisissa lastenkodeissa ja sijaisperheissä. ”Jokaisessa romanisuvussa on lapsia, jotka ovat olleet eripituisia jaksoja romanilastenkodeissa 1950–70-luvuilla”, Grönfors sanoo. Huonot asuinolot olivat yksi tärkeimmistä syistä romanilasten sijaishuoltoon joutumiselle. Esimerkiksi Helsingissä romanit saivat kunnolliset asunnot vasta 1970-luvulla, ja sitä ennen romanislummeissa asuneet perheet olivat pakotettuja ottamaan vastaan ainoan avun, mitä viranomaiset heille tarjosivat: lasten huostaanoton. Moni perhe rikkoutui, ja useat sairastuivat psyykkisesti. Lisäksi Pulman mukaan romanisuvuissa tiedetään monien varsinkin 1950-luvulla romanilastenkodissa eläneiden lasten päätyneen itsemurhaan. Tarkkoja tilastoja aiheesta ei kuitenkaan ole. Grönforsista olisi ollut hienoa saada lastenkodissa tunne sitä, että hänellä olisi ollut jotain omaa. ”Ei ehkä omia vanhempia, mutta edes jonkinlainen identiteetti.” Niin ei käynyt. Grönfors muistaa metsän keskellä sijaitsevassa talossa viettämänsä seitsemän vuotta paikoitellen synkkänä aikana. Hänen mukaansa kasvatus oli ankaraa. Grönfors tunsi olonsa turvattomaksi ja kasteli öisin usein sänkynsä. Kaltoinkohtelu oli yleistä Romanien synkkää lastensuojeluhistoriaa ei ole Suomessa juurikaan tutkittu, mutta se tiedetään, että kaltoinkohtelu ja väkivalta oli yleistä lastensuojelun sijaishuollossa ensimmäisen lastensuojelulain aikana eli vuosina 1937–1983. Asia tuli ilmi vuonna 2016 julkaistussa sosiaali- ja terveysministeriön raportissa, joka johti Suomen valtiolliseen anteeksipyyntöön sijaishuollossa kaltoinkohtelua kokeneilta lapsilta. Raporttiin haastateltiin 299:ää henkilöä, joista suurin osa oli perhehoidossa, lastenkodeissa tai koulukodeissa kaltoinkohtelua kokeneita lapsia. Joukossa oli myös romanilastenkodeissa kasvaneita. Lisäksi mukana oli joitakin lastensuojelun parissa työskennelleitä. Haastatelluilla oli kokemuksia ruumiillisesta ja seksuaalisesta väkivallasta sekä monenlaisesta nöyryyttämisestä niin aikuisten kuin toisten lastenkin tekemänä. Myös Grönforsilla on lastenkotiajoiltaan kipeitä kokemuksia isompien lasten väkivallasta. Mutta hän muistaa myös sen, kuinka oppi pitämään muiden pienten lasten kanssa yhtä ja koki vahvaa solidaarisuutta. Hän uskoo, että osittain juuri vaikeiden kokemustensa takia hänestä kasvoi syrjittyjen puolia pitävä romani- ja ihmisoikeusaktivisti. Esikuvien puute vaikuttaa kouluttautumiseen Grönfors aloitti huhtikuun alussa viransijaisuutensa Romaniasiain neuvottelukunnan pääsihteerinä. Neuvottelukunta on Suomessa korkein valtionhallinnon taso, jossa romanipolitiikkaa tehdään. Se seuraa romaniväestön elinolosuhteiden kehitystä ja tekee aloitteita niiden parantamiseksi. Aiemmin Grönfors on työskennellyt muun muassa romaniväestön koulutusyksikön kulttuurisihteerinä Opetushallituksessa ja Lontoon Waltham Forestissa johtavana virkamiehenä romaniasioissa. Koulutukseltaan hän on sosionomi ja humanististen tieteiden maisteri. Vaikka romanien koulutustaso on noussut, lukio- ja korkeakoulutus on vielä melko harvinaista. Sen sijaan arviolta kolmanneksella aikuisista romaneista on nykyään ammatillinen tutkinto. ”Kehitys on hidasta, mutta romanien koulutustausta kuitenkin selkeästi nousee. Ei se käyrä välttämättä minun elinaikanani kovin suuria mutkia ylöspäin tee, mutta suunta on oikea.” Grönforsin mukaan romanien kouluttautumiseen vaikuttaa edelleen esikuvien puute. ”Jos suvussa ei ole ketään, joka on aiemmin kouluttautunut tai jos koulutushistoria on lyhyt, ei ole mallia siitä, että voidaan opiskella ja päästä pitkälle.” Grönfors itse on menestynyt elämässään, mutta oman paikan löytäminen ei ole ollut helppoa. Kasvattimummolta täyslastillinen kulttuuria Seitsemänvuotiaana Grönfors pääsi kasvattilapseksi yksinelävän, valtaväestöön kuuluvan naisen luokse. Nainen oli Grönforsin sukulaisten perhetuttu. Kun Grönfors muutti metsän keskeltä Helsingin Käpylään, hänellä ei ollut yhtään henkilökohtaista tavaraa. Helsinkiin saapuminen tuntui siltä kuin olisi laskeutunut avaruuteen. Grönfors ei ollut koskaan nähnyt raitiovaunua, bussia tai kerrostaloa. Hänen sanavarastonsa oli huomattavasti pienempi pääväestöön kuuluviin ikätovereihin verrattuna, eikä hän ymmärtänyt, miksi kaupungissa lapsilla oli valkoinen tukka ja vaalea iho. Hän oli nähnyt vain muita romanilapsia. Kasvattiäiti oli pienituloinen freelance-näyttelijä, kasvattimummo puolestaan sairaalakirjaston amanuenssi, joilta Grönfors sai ”täyslastillisen kulttuuria”. Vasta kasvattiäiti kertoi Grönforsille, että tämä on romani ja että se on hyvä asia. ”Mutta keskikoulussa sain kuulla, että romanit ovat varkaita. Grönfors pukeutui kuin muutkin lapset, mutta erottautui tummempana joukosta. Suunsoitto oli päivittäistä, mutta Grönforsin mukaan opettajat eivät puuttuneet siihen. Välillä häneltä revittiin pois reppua tai vaatteita ja retuutettiin koulun pihalla sekä käytävillä. ”Sana ’mustalainen’ syljettiin suusta. Tajusin, etten saisi näkyä enkä kuulua. Olin keskikoulussa täysin yksin”, Grönfors muistelee. Hän ihmettelee, miten jaksoi silti mennä joka päivä kouluun. Grönfors oppi peittelemään taustaansa. Jos aikuiset kyselivät hänen tummemmasta ihonväristään, Grönfors kertoi olevansa italialaisesta tai ranskalaisesta suvusta. ”Se oli hyväksytympää kuin olla romani.” Isä ja sisko yllättivät Kerran kotiin ilmestyi suoriin housuihin pukeutunut, tumma mies ja Grönforsia vähän vanhempi koululainen. Tyttö esittäytyi Ailaksi , Grönforsin isosiskoksi. ”Tämä on isä”, tyttö tokaisi. Grönfors ilahtui siskosta, josta tuli nopeasti hänen läheisin sukulaisensa. Isän tapaaminen ei tuntunut vielä oikein miltään. ”Jouduin opettelemaan, että mitä se isä edes tarkoittaa.” Grönfors tutustui sukulaisiinsa pikku hiljaa, ja alkoi vierailla Maunulassa asuvan mummonsa, isänäidin luona. Hän kuuli isosiskonsa olleen samassa lastenkodissa hänen kanssaan yhtaikaa kolmisen vuotta, mutta he olivat asuneet ikäeronsa vuoksi eri osastoilla. Yksi veljistä taas oli asunut pitkään mummon hoivissa. Sukulaistensa tarinoita kuuntelemalla Grönfors oppi Suomen romanien vaikean historian. Grönforsin vanhemmat olivat asuneet 1950-luvulla romanileirissä Espoon Mäkkylässä ja nukkuneet teltoissa. Suomi kärsi sodan jäljiltä asuntopulasta, ja maalta kaupunkeihin muuttaneita romaneja hyljeksittiin. Toimeentulo oli vaikeaa, sillä romanit menettivät yhteiskunnan rakennemuutoksen ja kaupungistumisen myötä hevoskaupan kaltaiset perinteiset elinkeinonsa. Lisäksi luovutetussa Karjalassa oli ollut suuri romaniväestö, joka joutui jättämään kotinsa. Jatkosodan jälkeen 1944 lähes puolet Suomen romaneista oli evakossa. Huoltoviranomaiset ja romanievakoille osoitetut sijoituskunnat eivät kuitenkaan noudattaneet käskyä järjestää romaneille asunto. Slummeissa romanit sairastelivat, eivätkä lapset käyneet koulua. Grönforsin äitikään ei oppinut kirjoittamaan kunnolla. Elantonsa hän hankki povaamalla. Vielä 1980-luvullakin Grönforsien vanhempien elämä oli niukkaa. He elivät Vallilassa vanhassa puutalossa, jonne ei tullut lämmintä vettä. ”Äiti kertoi, miten vaikeaa hänen elämänsä oli, kun minut oli viety lastenkotiin.” Teininä Grönfors alkoi ajatella, että kuuluu romanien pariin. Hän kokeili siskonsa hameita, muttei halunnut itse alkaa pitää perinteistä romaniasua. Sukulaiset eivät sitä vaatineet, eikä hänen romani-identiteettinsä rakentunut vaatteiden kautta. ”Vaan siitä, että tunsin lähisukulaiseni ja olin heidän kanssaan säännöllisesti tekemisissä.” Grönfors uskoo myös, ettei olisi voinut edetä työelämässä yhtä pitkälle, jos olisi pitänyt perinteisiä romanivaatteita. Kun Grönfors oli 17, hänen kasvattiäitinsä ehdotti, että tämä muuttaisi tyttöjen asuntolaan Kalliolaan. Ehdotus tuli Grönforsille yllätyksenä. Kasvattiäiti oli saanut biologisen lapsen, ja kotona tarvittiin tilaa. Se ei tuntunut hyvältä kertaalleen hylätystä Grönforsista. ”Mutta ajattelin, että tehdään niin kuin aikuiset päättävät.” Grönfors opiskeli nuoriso-ohjaajaksi ja -sihteeriksi ja työskenteli kahdeksan vuotta Helsingin kaupungin Nuorisoasiainkeskuksessa nuoriso-ohjaajana. Vuonna 1995 Grönfors valittiin romaniväestön koulutusyksikön kulttuurisihteeriksi Opetushallitukseen. Hänen tehtävänään oli edistää romanikieltä ja -kulttuuria. Hän järjesti näyttelyitä, koulutustilaisuuksia eri oppilaitoksissa ja teki rasisminvastaista työtä. Välillä Grönforsin oli vaikea uskoa, miten kielteisiä asenteita joillakin rehtoreilla ja opettajilla oli romaneja kohtaan. ”Asenne oli se, että jääköön romanilapset kotiinsa, eivät ne kuitenkaan halua tulla kouluun tai mitään opi. He ajattelivat, että koulunkäynti ei kuulu romanikulttuuriin. Mutta ei koulu ole mikään kulttuurikysymys! Vastasin kymmeniä kertoja, että jos romaneilla ei olekaan pitkää historiaa koulunkäynnistä, niin nythän me tehdään sitä, halutaan muuttaa asioita.” Sellainen Grönfors on aina ollut: hän haluaa tarttua epäkohtiin ja muuttaa niitä. Hän ei ole myöskään pelännyt elää omannäköistään elämää. Lyhyine hiuksineen, housuineen tai polvipituisine hameineen sekä romaninaisille epätyypillisine karate- ja jalkapalloharrastuksineen Grönforsia ei ole aina hyväksytty romanien keskuudessa. ”Kun olin nuori aikuinen, se oli yhtä helvettiä”, hän sanoo. Grönfors kertoo monien ajatelleen, ettei hän ole oikea romani, sillä hän ei kasvanut romanisuvun parissa. Siitä huolimatta Grönfors on jatkanut työtään ihmisoikeuksien eteen. ”Minulla on pysynyt rakkaus omaan ryhmään, kulttuuriin ja lähimmäisiin sekä kiinnostus yhtei­sön asioiden ajamiseen.” Nykyään Grönforsilla on jo aika puolellaan. Romanien perinteiden mukaisesti vanhempia romaneja kunnioitetaan, ja Grönforsiakin kuunnellaan aivan eri tavalla kuin ennen. Hän haluaa käyttää arvovaltaansa myös romaniyhteisön sisäisten ongelmien ratkomiseen, ja yksi hänelle läheisistä aiheista on tasa-arvo. Kulttuurin ytimessä on patriarkaalisuus Historiantutkija Panu Pulman mukaan romanikulttuuri on perinteisesti ollut hyvin patriarkaalinen ja hierarkkinen kulttuuri, jossa maailma jakautuu symbolisesti puhtaisiin ja epäpuhtaisiin asioihin. ”Miehet edustavat puhtautta, naiset ei-puhtautta.” Pulman mukaan se on johtanut kulttuurisiin käsityksiin miesten ylempiarvoisuudesta. Tasa-arvoistuminen ei olekaan Pulman mukaan romaniyhteisölle helppo kysymys. ”Siinä on vaakalaudalla koko romanikulttuurin perimmäinen historiallinen ydin.” Pulma kuitenkin huomauttaa, että kulttuurin suojelemisen varjolla suojellaan aina myös olemassa olevia valtarakenteita. Usein ne sopivat ihmisille, jotka rakenteista hyötyvät. Grönforsin mukaan monissa romanikodeissa perinteiset sukupuoliroolit ovat yhä voimissaan. Naisilla ja miehillä ajatellaan olevan selkeät, omat tehtävänsä. Ruoanlaitto ja siivous ovat perinteisesti olleet naisten harteilla, ja jotkut romanimiehet joutuvatkin yhä ”salailemaan” esimerkiksi leipomisharrastusta. Muutos on kuitenkin käynnissä. Grönforsin mukaan varsinkin nuorissa, koulutetuissa perheissä eletään rohkeammin omannäköistä elämää. Valtaosa romanitytöistä saa nykyään esimerkiksi päättää vapaasti hameen käyttämisestä. ”Kaikki eivät sitä laita, ja se on aika iso muutos. Hameettomuus ei poista romaniutta.” Silti joissain romanisuvuissa esiintyy yhä myös kunniaväkivaltaa ja -kontrollia. Miestään pettäneeltä naiselta saatetaan katkoa hiukset, ja suku valvoo, että naiset pukeutuvat tarpeeksi peittävästi, Grönfors kertoo. Hänen mukaansa tällaisia ongelmia on eniten moniongelmaisten, syrjäytyneiden ja päihteitä käyttävien romanien alakulttuureissa. ”Päihteiden mukana kärjistyvät myös kulttuurilliset käyttäytymismallit, kun mitään muuta ei ole enää jäljellä.” Grönfors on erityisen huolestunut päihdepiireissä liikkuvista nuorista romaninaisista, jotka ovat vaarassa kokea seksuaalista ja muuta väkivaltaa. Grönfors haluaa nostaa aiheen esiin, vaikka tietää joidenkin romanien loukkaantuvan. Seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat eri ikäpolvien välillä tabuja, eivätkä romanit yleensä puhu niistä julkisuudessa kulttuurinsa häveliäisyyssääntöjen takia. ”Kaikesta navan alla olevasta puhuminen julkisesti tai omien vanhempien kuullen on häpeällistä”, Grönfors selittää. Monissa perheissä avioparit eivät edelleenkään istu häveliäisyyssääntöjen takia toistensa vieressä tai pidä toisiaan kädestä, jos paikalla on vanhempia romaneja. Samasta syystä seurustelun aloittava pari pysyy jonkin aikaa piilossa vanhemmiltaan. ”Mutta miksi seksuaalisuus pitää peittää, kun se on osa ihmisyyttä?” Grönfors kysyy. Hän ei halua muuttaa romanien häveliäisyyssääntöjä vaan toivoo, että häveliäisyys, vanhusten kunnioittaminen ja hyvät käytöstavat näkyisivät edelleen. Silti Grönfors muistuttaa, että salailu ja häpeä voivat johtaa siihen, että seksuaalinen väkivalta jää romaniyhteisössä piiloon. Sitä hän ei toivo. ”Seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole koskaan uhrin syytä.” Grönfors kantaa huolta myös romaniyhteisössä elävien seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen puolesta. Heitä suljetaan yhä romaniyhteisön ulkopuolelle. Jotkut romanit kieltäytyvät uskomasta, että romanien keskuudessa on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, Grönfors sanoo. Hän haluaa huomauttaa omilleen, että yhdenvertaisuuslaki käsittää kaikki vähemmistöt. ”Jos vaadimme yhdenvertaista kohtelua itsellemme, se tarkoittaa sitä, että muutkin vähemmistöt pitää ottaa huomioon.” Myös Suomen romanipoliittisen ohjelman mukaan jatkossa tulee kiinnittää aiempaa enemmän huomiota romaniyhteisön sisäiseen syrjintään. ”Pienessä yhteisössä halutaan helposti laittaa kaikki samaan muottiin, eikä romaniyhteisö eroa siinä mitenkään muista etnisistä vähemmistöistä.” Monille se on tapa yrittää suojella omaa kulttuuria syrjivässä yhteiskunnassa. Grönfors huomauttaa, että kulttuurisensitiivisyys eli pyrkimys kunnioittaa eri kulttuurien erityispiirteitä ei saa koskaan mennä lain ja ihmisoikeuksien edelle. Joidenkin romanien pelko siitä, että heidän kulttuurinsa unohtuu uusien elämäntapojen myötä, on Grönforsista turha. ”Romanit ovat olleet jo 500 vuotta Suomessa ja pystyneet säilyttämään kulttuuriaan ja kieltään näin kauan.” Jutussa on käytetty lähteinä myös historiantutkija ja dosentti Panu Pulman haastattelua, Suomen romanipoliittista ohjelmaa 2018–2022, Sarita Friman-Korpelan väitöskirjaa Romanipolitiikasta romanien politiikkaan – Poliittisen asialistan ja toimijakonseption muutos 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa (2014) ja sosiaali- ja terveysministeriön raporttia Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983 (2016).