Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu MM-kiekko Eurovaalikone Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri Eurovaalitulos

Ei ole taksikuskiakaan karvoihin katsomista

Hallituksen puuhanaisen Anne Bernerin (kesk.) yksi tuotos on viime heinäkuun alussa voimaan saatettu liikennepalvelulaki, joka vapautti taksitoiminnan. Ministeriön oma hintaseuranta ei havainnut taksojen alentuneen. Miksi luotettavaa taksijärjestelmää vikuutettiin? Iltalehden toimittaja Matti Tanner harjoitti tutkivaa journalismia (21.3.). Ihmettelyä riitti: miksi kuskin ei tarvitse osata rautatieasemalta Erottajalle, miksi liikenteessä on "huolestuttavassa kunnossa" olevia autoja ja miksei taksamittari ole pakollinen (mittari kertoo jokaisen ajon ja kilometrin). Keltainen tunnuskupu on paikoin metka itse tehty viritelmä. Autossa pitäisi olla kuljettajakortti, taksilupa tai yrityksen nimi. Taksiliikennelupa vaaditaan edelleen. Miten kirjanpito onnistuu ilman mittaria? Miten verotus pelaa? Ja onhan mittari tärkeä kyydittävällekin. Traficom kehottaa kysymään matkan hinnan etukäteen. Yli satasen menevä taksa on aina ilmoitettava. Mutta hintaa ei juurikaan kysellä tai oteta selvää autossa olevasta sekavasta hinnastosta. Inva- ja Kela-takseissa on yhä ongelmia. Eniten uudistuksesta kärsivätkin erityisryhmät, joista 40 prosenttia on siihen tyytymättömiä (Savon Sanomat 25.3.). Kelan hintakilpailuttaminen heikensi palveluja. Kirjailija Tytti Seessalo kirjoitti (TS 23.3.): "Taksia käytetään kiireen, turvallisuuden ja usein tuntemattomaan paikkaan pääsyn vuoksi. Paikallistuntemusta ei enää vaadita - järjenvastaista." Ulkomailla niitä seikkailuja syntyy, kun pyritään "tuntemattomaan paikkaan". JFK:n kentältä pääsee bussilla kätevästi Manhattanille terminaaliin, jossa parveilee takseja. Siellä voi kehkeytyä ongelma. Eräs kuljettaja maksatti minulla laajan Manhattan-kierroksen kuusinkertaisella hinnalla suoraan reittiin verrattuna. Hotellin vastaanotto niin arvioi. Suomessakin on joskus "haettu" kohdetta taksamittarin raksuttaessa, mutta palvelu on ollut turvallista. Esimerkiksi kaverini antoi hauskan illanvieton päätteeksi osoitteekseen erään kadun numeron Länsi-Porissa, mutta perillä kuski sanoi, että "et sää täällä enää asu". Prahaa on "mainostettu" jopa opaskirjassa rosvotaksien stadiksi. Halusin viedä vaimon kuuluisaan olutravintolaan U Flekuun. Kyydin tarjosi iso häiskä, jonka epäsiistit kutrit valuivat mustan nahkarotsin olkapäille. Mutta eipä ole taksikuskiakaan karvoihin katsomista. Hinta oli mittarin mukainen ja meikäläisittäin lähes olematon. Buenos Airesissa vilisi 1987 keltaisia takseja. Niitä oli yli 40 000. Eipä tarvinnut odotella, mutta perillä katsoin suu auki mittaria: tämähän on ilmaista! Kuski ojensi A4-paperin, jonka vasemmassa pystyrivissä oli punaisella painettuja summia, mittarin "lukemia", ja viikonpäiville omat sarakkeet, joista näki mustalla painettuna, mitä mittarin "punainen" näyttö kunakin päivänä oikeasti tarkoitti. Ilman yhteistä kieltä paniikki oli iskemässä, ennen kuin älysin, että se oli inflaatiotaulukko. Argentiinan peso luisui alas sellaista vauhtia, ettei mittareita voitu sen mukaan rukata. Kairon lentokentälle oli jo kiire. Päästyämme matkaan kollegatoverini kysyi etupenkin painijanniskalta hintaa. Se oli kamala, joten huutohan siitä alkoi. Kuski veti liinat kiinni keskellä hiekka-aavikkoa ja käski kävellä. "Sopu" syntyi. Hyviäkin muistoja toki on. 1970-luvulla iäkäs taksimies kuljetti meitä Kaliforniassa kentälle. Udeltuaan, mitä kieltä keskenämme puhuimme, hän yllätti: "Suomi on hieno maa. Se oli ainoa, joka maksoi Amerikalle sotavelkansa." Erkki Teikari Kirjoittaja on Satakunnan Kansan entinen päätoimittaja.