Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Viina ja lääkkeet menivät vuosia pienten lasten edelle – Nyt Sanna haluaa kertoa tarinansa auttaakseen muita

Synnyin pienessä maalaispitäjässä vuonna 1971. En nähnyt omia vanhempiani koskaan humalassa, mutta isänisäni ja äidinisäni olivat alkoholisteja. Minulla oli ihana lapsuus, kaikki oli hyvin. Kun olin 17-vuotias, muutimme Tampereelle. Silloin kokeilin ensimmäistä kertaa alkoholia. Join Prinssi Everstiä ja puolukkamehua. Se fiilis oli mahtava. Silloin en vielä tiennyt, että tämä kuuluu lempiaineisiini. Opiskelin ensin Varalan liikuntaopistossa liikunnanohjaajaksi. Joimme asuntolassa kolme kerta viikossa. Minä olin aina se, joka oli aivan sekaisin. Sitten pääsin opiskelemaan Hämeenlinnan terveydenhuolto-oppilaitokseen ja valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1998. Samana vuonna menin naimisiin. Valvovat lapset ja unilääkkeet Vuonna 2000 syntyi ensimmäinen poikamme. Hän oli ihana ja hirveän odotettu. Lapsi ei kuitenkaan ollut nukkujaihme, vaan valvotti öisin. Vuonna 2002 saimme toisen lapsen, ja sitten minulla olikin kaksi poikaa, joista kumpikaan ei nukkunut. Sain ensimmäisen kosketuksen nukahtamislääkkeeseen nimeltään Stella. Se toi vielä paremman fiiliksen kuin viina. Nautin, että pääsin lääkkeen avulla oman pääni sisään. Sitten vuonna 2004 loukkasin töissä selkäni ja sain Panacodin. Tiesin heti, että tämä on minun juttuni. Alkuun annokset olivat ihan normaaleja. Hyvin nopeasti neljä muuttui kuitenkin kahdeksaksi, sitten päiväannos olikin 12, 24 ja lopulta 30. Pyhässä kolmiossani oli viina, Stella ja Panacod. Menetin työni, koska olin jo niin vahvasti koukussa. Päihteet täyttivät elämäni. Kaksi pientä lastanikaan eivät olleet minulle yhtä tärkeitä. Vedin lääkkeitä niin paljon kuin sain hankittua. Kiersin eri lääkäreillä saadakseni tarpeeksi reseptejä. Sitten alkoi tulla käräjäoikeuden käsittelyjä. Elämäni lähti todella nopeasti alamäkeen. Päihde otti vallan, eikä mitään ollut tehtävissä. Aloin käydä A-klinikalla, mutta en ymmärtänyt mitä tein siellä. En nähnyt itse, että minulla olisi ollut ongelma. Valehtelin silmät ja suut täyteen. Lastensuojelu alkoi käydä luonamme, mielestäni se oli hirveän ärsyttävää. Lahjoin lapseni olemaan hiljaa. Pienten lasten kanssa parilla eurolla ja karkkipussilla pääsi pitkälle. Sitten lapset alkoivat oirehtia. Erosimme mieheni kanssa ja muutimme erillemme. Lapseni eivät halunneet enää olla luonani. Olin niin syvällä, että ajattelin sen olevan vain ihan hyvä asia. Sainpahan vetää rauhassa. Olin niin sekaisin, että pystyin hädin tuskin huolehtimaan itsestäni, puhumattakaan kahdesta lapsestani. Poliisit ainoana ystävänä Vuonna 2008 olin nähnyt harhoja ja ymmärsin, että elämäni ei ole aivan reilassa. Hakeuduin päivystykseen ja sanoin, että minulla taitaa olla pieni päihdeongelma. Psykiatrisella osastolla he hoitivat oireitani; masennusta, unettomuutta, ahdistusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja paniikkihäiriöitä. Mutta kukaan ei yrittänyt hoitaa oireiden syytä. He vain löivät lisää kemiaa aivoihini. Kun pääsin pois, sama ralli jatkui tuplana. Kemia pyöritti päätäni. En muista vuodesta 2010 juuri mitään. Ainoat ystäväni olivat Hämeenlinnan poliisit. He viitsivät kysyä minulta mitä minulle kuuluu ja onkia minua ylös milloin mistäkin. Vasta vuoden 2013 kesäkuussa tuli päivä, joka käänsi kaiken. Jälkikäteen ajateltuna se on ollut hetki, jolloin minun on ollut pakko päättää lopetanko vai tapanko itseni päihteillä. Päätin lopettaa. Fyysisiä vieroitusoireita olisin kestänyt vaikka vuoden päivät, mutta henkiset olivat musertaa minut. En voinut ymmärtää, miten olin saattanut tehdä niin lapsilleni ja menettää suuren osan heidän lapsuudestaan. Vasta vuonna 2017 ymmärsin, mistä on kysymys. Pääsin Minnesota-malliseen 12 askeleen hoito-ohjelmaan työkokeiluun. Ensin kävin hoidon läpi itse. Ohjelman infossa vetäjä sanoi, että me puhumme päihderiippuvuudesta, jonka Maailman terveysjärjestö WHO julisti sairaudeksi jo vuonna 1952. Istuin penkissä ja ihmettelin, miksei kukaan ole kertonut minulle tästä aiemmin. Sen jälkeen henkinen toipumiseni alkoi ja samalla myös läheiseni alkoivat toipua. Olen hirveän kiitollinen, että saan esitellä itseni toipuvana sekakäyttäjänä. Tämä on sellainen sairaus, että saan toipua tästä joka päivä elämäni loppuun saakka. On vaikeita päiviä, mutta vielä vaikeammaksi ne saisi viinalla ja pillereillä. Nyt tiedän, mitä olen sanonut ja tehnyt ja voin seisoa tekojeni takana. Lasteni kanssa minulla on hyvät välit. Vanhempi poikani ei ole edelleenkään luonani yötä, mutta minun on annettava tämän nuoren miehen toipua rauhassa. Poikani tietävät, minkälainen genetiikka meillä on. Olemme puhuneet asiasta hyvin avoimesti. Kokemusasiantuntijana kouluttamassa Haluan tarinallani viedä ihmisille sanomaa siitä, että me puhumme sairaudesta. Me emme voi hoitaa päihderiippuvaisten oireita, vaan oireiden syytä. Suomessa on arviolta 300 000 työelämässä olevaa päihderiippuvaista. Kun alamme puhua siitä, kuinka paljon se aiheuttaa työpoissaoloja ja paljonko se maksaa valtiolle, puhumme miljardeista euroista. Yhtä suuri ongelma ovat päihderiippuvaiset ikäihmiset. Olen kiertänyt kouluttamassa sairaan- ja vanhustenhoidon ammattilaisia. Yritän saada heidät ymmärtämään sen, että päihderiippuvaisille täytyy antaa aikaa alkaa puhua. Heille ei saa tarjota ymmärrystä eikä lisää lääkkeitä. Ajan ja keskusteluavun tarjoaminen tulee lisäksi yhteiskunnalle huomattavasti halvemmaksi. Toivoisin, että meitä kokemusasiantuntijoita käytettäisiin hyväksi enemmän. Janakkalan kunta on ottanut minut rohkeasti kouluttamaan henkilökuntaansa. Muut kunnat ja kaupungit voisivat ottaa mallia Janakkalan ennakkoluulottomasta asenteesta. Kuntien lisäksi luennoin jonkin verran yksityisellä puolella. En kadu päihderiippuvuuttani enää. Ilman menneisyyttäni en olisi näin nöyrä ihminen. Siksi olen kiitollinen sairastumisestani ja siitä, että sain alkaa toipua. Juttu on julkaistu alun perin Janakkalan Sanomissa .