Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Lapseni vimmaiset toppahaalaritalkoot muistuttivat, että epäonnistumisen vältteleminen estää aikuiseltakin mahdollisuuden onnistua

”Ei saa auttaa! Tyhmä äiti! Minä osaan ihan itse!”, kolmevuotias huutaa hikisenä eteisessä ja repii samalla toppahaalaria päältään. Riisuuntuminen muistuttaa lähinnä pakkopaidasta irti rimpuilua. Jätän pikkuihmisen raivonsekaiseen kamppailuun ulkovaatteidensa kanssa. Ai että, kun tekisi mieli ihan vähän avittaa ja nykäistä vetoketjusta. ”Aaaaarrggggh!” se huutaa kyyneleet poskilla ja kierittelee lattialla. Näyttää muuten ihan uskomattoman vaikealta. En kuitenkaan uskalla mennä väliin. Noin viisitoista minuuttia myöhemmin keittiöön ilmestyy punaposkinen pieni poika kuin mitään poikkeavaa ei olisi tapahtunut. ”Sait riisuttua?”, kysyn ohimennen. ”Helposti”, kuuluu huoleton vastaus. ”Onko välipalaa?” Ojennan Riisifrutin ja lusikan. ”Äiti älä auta. Minä haluan avata sen ihan itse.” Foliokannen repäisykohta katkeaa ja taas mennään. Lapsen omatoimisuutta ja itsenäistä toimintaa pitäisi aikuisen tukea. Helppoa. Mutta kuka tukee aikuista, joka päivittäin katselee ”minäitse-miehen” taistelua arkisten askareiden parissa. On hieman huvittavaa, mutta silti kovin palkitsevaa nähdä, miten halu oppia ja rajalliset taidot kohtaavat - useimmiten kipinöiden sinkoillessa. En ole kuitenkaan aivan varma, kumman meidän kärsivällisyys on niissä tilanteissa enemmän koetuksella. Tahtoa ihmisenalulla tuntuu ainakin riittävän. Pienistä asioista, kuten tiskikoneen täyttämisestä, postin hakemisesta tai kauppakassin tyhjentämisestä saa aikaan melkoisen spektaakkelin kolmevuotiaan elämänkokemuksella. Kun juomalasit ovat parin tunnin pesuohjelman jälkeen täynnä likavettä, mainosposti tiputeltuna pitkin pihatietä ja pullea maitotölkki löytyy aamulla leipälaatikosta, on vaikeaa olla harmistumatta. Kuitenkin lapsen riemu ja ylpeys omasta onnistumisesta sulattavat oman kiukun joka kerta aivan hämmästyttävällä tavalla. Olen itse viettänyt ison osan lapsuudestani rasvamontun reunalla, rankametsässä, ampumaradalla, rotarien kokouksissa ja käynyt myös saaristoveneilijäkurssin. Ehkä ihan kaikki turvallisuusmääräykset tai nykypäivän suositukset eivät kultaisella kahdeksankymmenluvulla täyttyneet, mutta sain kokeilla lähes kaikkea. Ei ollut paikkaa, minne lasta ei olisi voinut ottaa mukaan. Osasin alle kymmenvuotiaana startata auton, kuoria tukkeja, hahmotin pääpiirteittäin kokousprotokollan ja tiesin, miten savikiekkoja ammutaan. Aikuisena on hirveän helppo sanoa, että en ole luova tai urheilullinen, en käsityöihminen, en ole matemaattisesti lahjakas, ole sellainen tai tällainen. Sitten ei ole pakko kokeilla tai edes yrittää mitään uutta. Samalla kun välttelee epäonnistumisia, menettää mahdollisuuden onnistua. Ei heti ole pakko olla paras. Harjoittelu tekee mestarin. Myös päivittäisissä toppahaalaritalkoissa. Lapsikin sen tietää.