Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri Live

”Meidät revittiin erilleen” – Mio Lendrix sai vasta aikuisena tietää olevansa raumalaisen murhamiehen veli

Poliisi saa kiireellisen tehtävän Eurajoella. Kolmen lapsen äiti Signe Suojasto (os. Kinnunen) ilmoittaa, että hänen miehensä Paavo Elias Suojasto uhkaa räjäyttää talon ja koko perheen sen mukana. Signen mukaan mies säilyttää dynamiittia talon vintillä. Poliisit saapuvat ja kuljettavat Paavo Eliaksen mukanaan. Signelle annetaan määräys olla poistumatta kauas. Perheeseen kuuluvat pojat Reino , Kalevi sekä vasta parin kuukauden ikäinen vauva, joka on syntynyt Signen salasuhteen tuloksena. Signe ei piittaa poliisin määräyksistä. Hän pakkaa pojat mukaansa ja suuntaa kohti Oulua. Eletään vuotta 1958. Perillä Signe häipyy jättäen kolme pientä poikaa keskenään vieraaseen, lähes tyhjään asuntoon. 6-vuotias Reino hoitaa vauvaa. Kahden päivän kuluttua äitiä ei vieläkään näy. Vauvan tuttipullo hajoaa, isoveljet pesevät pilsneripullosta korvikkeen. Vauvan tuttipullo hajoaa, isoveljet pesevät pilsneripullosta korvikkeen. Lopulta tilanteen koko kauheus paljastuu naapureille, joiden kutsumat poliisit vievät lapset orpokoteihin. Reinon yhteen, vauvan ja Kalevin toiseen. Hyvästi, veljet Sittemmin käy ilmi, ettei kotitalon vintillä ollut dynamiittia, eikä Paavo Eliaksella ollut tarkoituksena satuttaa perhettään. Signen taustalta sen sijaan löytyy rikoksia, joiden vuoksi häntä ei enää vapaalle jalalle lasketa. Vauva kastetaan Oulun lääninvankilassa reilun vuoden iässä, heinäkuussa 1960. Hän saa nimekseen Edvin Martti Johannes , kutsumanimeltään Martti. Pöytäkirjoihin Signe ilmoittaa Martin isäksi konemestari Edvin Meriläisen . Lokakuussa Paavo Eliaksen ja Signen avioliitto tuomitaan puretuksi, ja isommat pojat määrätään isän huostaan. Martti ilmoitetaan avioliiton ulkopuolella syntyneeksi. Paavo Elias hakee Reinon sekä Kalevin takaisin kotiin Eurajoelle. Martti jää lastenkotiin. Tähän loppuu veljesten yhteinen taival. Martti asuu orpokodissa lähes kolmevuotiaaksi, kunnes ruotsalainen pariskunta hakee hänet kotiinsa ja antaa hänelle uuden nimen. Selkäsaunat arkea Nykyään Oulun lääninvankilassa kastettu Martti on nimeltään Mio Lendrix . 60-vuotiaalla Tukholmassa asuvalla miehellä ei ole kovin lämpimiä muistoja kasvattivanhemmistaan. - He hakivat minut kotiinsa Ruotsin Seskaröön juuri ennen, kun täytin kolme. Vaikka asuin siellä 18-vuotiaaksi saakka, en koskaan tuntenut oloani turvalliseksi, hän kertoo. Kasvattivanhemmat olivat Mion mukaan ankaria. Lyönnit ja selkäsaunat olivat arkipäivää, vääristä sanoista joutui syömään saippuaa. Myös suomen, oman äidinkielen puhuminen oli ankarasti kielletty. - Joskus, kun kovassa nälässä saatoin sanoa suomeksi, että minulla on kova nälkä. Vastaukseksi sain piiskaa sekä huudon ”ei suomea!” Säännöllinen väkivalta päättyi samaan aikaan, kun Mio aloitti 6-vuotiaana leikkikoulun. - Koulussa väkivallan jäljet olisi huomattu, ja asiaan olisi puututtu. Toisinaan olin ollut niin pahoilla ruhjeilla, etten olisi voinut edes istua koulussa. – Väkivallan uhka oli silti aina läsnä. Koulussa hän viihtyi hyvin, vaikka opettaja oli tiukka. - Hän halusi minun olevan kuin pappi, hiljaa ja vaiti. En tuntenut sellaista roolia kuitenkaan omakseni. Siitä tuli välillä kiistoja opettajien kanssa. Menneisyys salattiin Seskarössä Lendrix tutustui naapurissa asuvaan perheeseen. Perheen isä oli voittanut mestaruuksia nyrkkeilyssä ja opetti Mion nyrkkeilemään poikiensa kanssa. - Heiltä sain rakkautta, jota kasvattivanhempani eivät minulle antaneet. Toisinaan he myös ruokkivat minua, vaikka olivat itsekin melko köyhiä. Lokakuussa 1971 alkoi Mion mukaan pieni helvetti. Perhe muutti, jolloin hänet siirrettiin Seskarön koulusta Pajalaan. Kiusaaminen alkoi, kun ensimmäistä koulupäivää oli kulunut viisi minuuttia. - Tuoli vedettiin pois alta, tönittiin, lyötiin, potkittiin palloa kasvoihin... Kaikkea mahdollista. Kasvatusvanhemmiltani en saanut tukea, pelkkiä moitteita. Silloin harvoin, kun annoin kiusaajilleni takaisin samalla mitalla, sain rangaistuksen. Kiusaamista kesti lopulta neljä vuotta. Toistuvan väkivallan ja ankaran kasvatuksen lisäksi kasvattivanhemmat eivät suostuneet pyynnöistä huolimatta kertomaan Miolle menneisyydestään juuri mitään. - Sen kuitenkin tiesin, että minulla oli veljiä. Unohtivatko he? Kasvatusvanhemmat eivät tienneet, että pieni Mio muisti enemmän kuin he saattoivat kuvitellakaan. - En koskaan unohtanut orpokotia, siellä vietettyä aikaa ja siellä tapahtuneita asioita. Pidin kaiken kuitenkin visusti sisälläni. Mietin usein veljiäni ja äitiäni, mitä heille kuului. Mietin, olivatko he unohtaneet minut. Kesällä 1977 Miolle koitti vapaus: hän oli vihdoin täysi-ikäinen. - Lähtiessäni kasvatti-isäni aneli anteeksiantoa, hän halusi minun antavan anteeksi hänen tekonsa. Siihen meni kuitenkin vuosia. – Tuona hetkenä tunsin ainoastaan onnellisuutta siitä, että pääsin pois. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin vihdoin vapaa. Eräänä päivän töistä kotiin palatessa portailla odotti 30 ruusua. Vuonna 1983 Mio sai viimein käsiinsä dokumentteja, joita hänen kasvatti-isänsä oli piilotellut. Tuohon hetkeen saakka kasvattivanhemmat olivat valehdelleet, ettei heillä ollut tietoa ottopoikansa vanhemmista tai historiasta. Mio sai viimein tietää äitinsä nimen. Hän kirjoitti äidilleen kirjeen. Eräänä päivän töistä kotiin palatessa portailla odotti 30 ruusua. Ohessa oli kortti, jossa luki: ”terveisin äiti”. Suruviesti Myöhemmin Mio sai vielä kirjeen, jonka oheen äiti oli liittänyt kolme kuvaa Reinosta, Kalevista ja itsestään. Kuvissa veljet näyttivät aikuisilta ja Signe noin 60-vuotiaalta. - Raivoissani revin kuvat. Niiden näkeminen tuntui samalta, kuin joku olisi työntänyt naulan silmään. Tunsin, että minut oli täysin hylätty ja petetty, koko elämä tuntui valheelta, Mio muistaa. Nyt kuvien repiminen kaduttaa. – En ole tuon jälkeen onnistunut saamaan kuvia Paavosta. Mahtaako niitä edes olla. Vuonna 1991 Mio päätti kirjoittaa äidilleen uudelleen. Vastauksena saapui suruviesti. - Sain kuulla, että äiti oli jo kuollut. Vuosien varrella kadoksissa olevat veljet kävivät Mion mielessä tämän tästä, mutta heidän löytämisensä tuntui olevan mahdotonta. Kalevin kohtalo Eräänä päivänä Mion tytär kertoi löytäneensä jotain kiinnostavaa Facebookista. Hän oli jäljittänyt Reinon. – Hän kertoi Reinolle olevansa tämän veljentytär, eikä Reino aluksi edes uskonut asiaa todeksi. Lopulta Reino käsitti, että kyseessä oli hänen pieni veljensä Martti. 53 vuoden erossaolon jälkeen veljekset pääsivät vihdoin tapamaan toisiaan. Pian Mio sai myös kuulla, mitä toiselle veljelle, Kaleville oli tapahtunut. - Reino on kertonut minulle osan, osan olen selvittänyt itse, Mio toteaa. Keskustelupalstat ja lehtileikkeet kertoivat Miolle tarinaa hurjasta Paavo Kalevi Suojastosta, pelätystä raumalaisesta murhamiehestä. Kirves-Kale, Kirves-Suojasto. - Nämä tarinat eivät kerro kaikkea, ja osa on silkkaa valetta. Paraskaan lehtijuttu ei kerro totuutta siitä, mitä veljeni olivat joutuneet käymään läpi, Mio sanoo. Kerrottiin, että hänen veljensä olivat saaneet viettää tavallista elämää aina vuoteen 1970 saakka. Silloin poikien isä kuoli syöpään. Villeimmät huhut ovat väittäneet Miolle, että Kalevi olisi surmannut isänsä. Tämä ei kuitenkaan ole hänen mukaansa totta. - Heidän isänsä kuoli luonnollisen kuoleman sairaalassa. Tämän jälkeen veljeni olivat jääneet täysin omilleen, vaikka he olivat vasta lapsia. Väliinputoajia Samaan aikaan, kun Mio taisteli Ruotsissa selvitäkseen koulukiusaamisesta, isoveljet hytisivät vierekkäin sängyssä, jonka alle he olivat asettaneet keittolevyn saadakseen edes vähän lämpöä. - Koen, että me kaikki kolme jouduimme yhteiskunnan hylkiöiksi, väliinputoajiksi. Meidät revittiin erilleen, meille ei annettu mahdollisuutta pitää yhteyttä toisimme, Mio sanoo. Hän uskoo, että näillä tapahtumilla oli suuri vaikutus myös siihen, millaiselle tielle Kalevi ajautui. Isoveli surmasi naapurissa asuneen myllärin ollessaan vain 14-vuotias. Siitä alkoi alamäki, joka päättyi vasta vuonna 1991, kun Kalevi kuoli. Vuosien aikana pahamaineinen mies syyllistyi useisiin pahoinpitelyihin ja ainakin yhteen henkirikokseen. - Sillä, että hän oli tappaja, ei ole minulle merkitystä. Olen kuullut hänestä monia tarinoita, kertomuksia siitä, että hänessä oli myös hyvä puoli. – Hän oli minun isoveljeni, ja huolimatta huonoista päätöksistään hän oli minulle rakas. Sillä, että hän oli tappaja, ei ole minulle merkitystä. Hän oli minun isoveljeni. Mio toivoo voivansa vielä löytää lisää mahdollisia sukulaisiaan. - En esimerkiksi tiedä mitään äitini suvusta, tai voisiko minulla olla sisaruksia isäni puolelta? Teen kaikkeni löytääkseni heidät. - Toivoisin vain, että kukaan ei kokisi samaa kohtaloa. Mielestäni pitäisi olla lailla kielletty, että sijais- tai adoptiovanhemmilla on sellainen oikeus pimittää lapselta menneisyyttään.