Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Jouko Heikura kuvaa koskettavasti ulkosuomalaisuutta ja äitiyttä

Kirjat Jouko Heikura: Lahja äidilleni. Gummerus 2020. 253 s. Huhtikuussa ilmestynyt Jouko Heikuran (s. 1961) surumielinen uutuusromaani Lahja äidilleni on koskettavaa luettavaa koronakevään äitienpäivän lähestyessä. Englantilaismaisemiin sijoittuva romaani alkaa W. H. Audenin sitaatilla: ”Kuolema on kaukaisen ukkosen ääni piknikillä.” Aforismia seuraavat hajanaiset lontoolaiset kaupunkikuvat, jotka sijoittuvat hiljalleen romaanin alkuasetelmaksi, kuin kaleidoskoopissa. Juuri eronnut päähenkilö Timothy Stone löytää itselleen Lontoosta sopivan kaupunkiasunnon, jossa kelpaa tutkailla sotkuista mennyttä, pohtia tulevia – ja käydä sairaalassa katsomassa syöpäsairasta äitiä. Kolmikymppinen mies panee irvokkaan kohtalon piikkiin sen, että ikänsä sairaalassa työskennellyt Mary-äiti joutuu palaamaan sairaalaan pari vuotta varhaiseläkkeen alkamisen jälkeen. ”Äidistä tuntui kuin hänet olisi vyötetty vuoristoradan vaunuun, ylämäkeä seurasi alamäki, alamäkeä jyrkkä ylämäki, kurveja, tunneleita ja syöksyjä, jotka sekoittivat vatsan lisäksi myös pään. Loppusuora ei olisi edessä vielä huomenna, eikä edes ensi viikolla, mutta se läheni uhkaavasti ja kaikki olisi lopulta pelkkää kipujen hallintaa.” (s. 16) Romaanin minäkertojana on välillä Tim, välillä Mary. Timillä on romaanissa kaksi kutsumanimeä. Oikean nimensä sijasta hänen Mary-äitinsä kutsuu häntä Featheriksi (suom. sulka). Mary on kotoisin Suomesta Kemistä. Hänen isänsä Timo Kivinen sai aikoinaan arvokkaan työmahdollisuuden lähteä perustamaan setelipaperitehdasta Englannin Somersetiin. Sinne sitten jäätiin pysyvästi. Englantiin muutti tietysti koko perhe, myös Mary ja tämän veli. Kemiläiset jäivät ihmettelemään perään, jotkut jopa kadehtimaan. Suomalainen Marja muuttui Maryksi hyvin nopeasti. Vasta paljon myöhemmin Kivisestä tuli Stone. Suomalaisia kotikulmiakin teki joskus mieli nähdä. Myöhemmin Mary lähti 12-vuotiaan Timin kanssa käymään Kemissä. Kulttuurisokki oli koskettava. Humalainen serkkumies otti ulkomaille muuttaneet ensin vastaan kohteliaasti mutta haukkui myöhemmin pystyyn. Katkeruus toisten paremman osan takia oli suurta. Niin, se parempi osa. Kivisille käy Englannissa lopulta onnettomasti. Kaiken päälle Maryn ja Timin elämässä on pitkään ollut isoja valheita. Oikeat hetket kertoa elämän realiteeteista ovat menneet ohitse liian monta kertaa. ”Timo puri huultaan ja sanoi tienneensä, että olin valehdellut kuolonkolarista. Kirjaston mikrofilmeiltä ei ollut löytynyt siitä lehtiuutista eikä musikaali Singin’ in the Rain, jota olimme muka olleet kolari-iltana katsomassa, ollut vielä silloin teatterissa. Olin huono valehtelija.” (s. 45) Joutuessaan syöpäosastolle Mary kirjoittaa Timille kirjeen, joka tämän pitäisi avata vasta äidin kuoltua. Poikapa kuitenkin lukee kirjeen sen löydettyään, saman tien. Tästä alkava kirjan toinen osa nousee lopulta melkoiseen lentoon. Viimeistään siinä vaiheessa, kun henkilökaartiin liittyy MI5:n agentteja, Heikuran teos saa vahvan jännityselementin. Kun äitienpäivä koittaa, Tim hakee äitinsä syöpäosastolta käynnille kotiinsa. Sitten poika tarjoaa Marylle kuohuviiniä – ja todellisen yllätyslahjan. Heikuran henkilökuvaus heittää välillä melkoisia voltteja. Vaikka Tim on hyvin puettu juristi ja asianajaja, hän käyttäytyy usein kuin vakooja, menee uskaliaasti ihmisten asuntoihin ilman lupaa ja tekee muutakin rikollista: ”Olen pelastunut täpärästi, mutta helpotus haihtui kun ymmärsin umpikujan, olin vankina korkeiden aitojen piirittämässä puutarhassa. Kellahdin takaisin nurmelle ja tuijotin taivasta.” (s. 83) Suomalaisuus tulee Heikuran romaanihenkilöitä vastaan tämän tästä. Suomen Merimieskirkon Lontoon toimipisteessä vieraillaan useasti. Tim hakee sieltä karjalanpiirakoita ja valmistaa munavoita. Ohjeet suomalaisruokiin löytyvät Googlesta. Kun Mary syö syöpäosastolla piirakoita, hän tempautuu muistojensa Kemiin. Äiti paistoi siellä leivinuunissa piirakoita, joita syötiin iltaisin saunan jälkeen. Tuolloin kaikki oli vielä hyvin. Heikuran romaanissa on paljon samaa kuin vuosi sitten ilmestyneessä Jarkko Tontin hienossa Perintö -romaanissa (2018). Tontti pani kuolleen äidin lapset äimistelemään kummallisen testamentin kanssa, minkä jälkeen seurasi kosolti yllätyksiä. Kun Heikuran Mary tietää menehtyvänsä, hänellä on erikoinen idea, miten päästä Englannista osaksi Suomea, entistä isänmaata. Senkin Tim toteuttaa, kuuliaisesti. Heikura on onnistunut luomaan romaanin, joka samalla kertaa on sekä koskettava perhekuvaus, vaikuttava henkilöhistoria että viihdyttävä jännitystarina. Pitkän linjan kirjoittajan kynä ei suihki turhia. Ennen kirjailijanuraansa Heikura toimi toimittajana parisenkymmentä vuotta. Journalistin ura alkoi Helsingin Sanomissa 1984. Heikura vaihtoi Ilta-Sanomiin vuonna 1987 ja työskenteli lehden ulkomaankirjeenvaihtajana Tukholmassa, Lontoossa, Balkanilla, Budapestissa sekä New Yorkissa vuoteen 2003. Romaanikirjailijaksi Jouko Heikura alkoi 2010-luvun alussa. Ensimmäinen romaani Mustien vuorten varjossa ilmestyi 2011. Sama päähenkilö, toimittaja Rakel Aho, oli päähenkilönä seuraavissa romaaneissa Joki kaupungin alla (2013) ja Asemapaikka New York (2015). Lukija pääsi kurkistamaan Heikuran omiinkin kokemuksiin hänen kirjeenvaihtajavuosiltaan. Teoreettisen filosofian maisteri asuu nykyisin Lontoossa. Liekö siis sattumaa, että hän taluttaa sinne myös romaanihenkilönsä?