Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Kuusi koulupoikaa haaksirikkoutui autiolle saarelle yli vuodeksi 1960-luvulla – Uskomaton tositarina on kuin Kärpästen herra -kirjasta, mutta merkittävällä erolla

Vuonna 1965 kuusi teini-ikäistä poikaa haaksirikkoutui keskellä Tyyntä valtamerta. Sione, Stephen, Kolo, David, Luke ja Mano olivat kotoisin pienestä Tongan saarivaltiosta. 13–16-vuotiaat pojat olivat saaneet tarpeekseen katolisesta sisäoppilaitoksesta ja sen tylsästä arjesta. He kähvelsivät erään kalastajan veneen ja lähtivät merelle ajatuksenaan paeta satojen kilometrien päähän Fidžille tai ehkä jopa vielä kauemmas Uuteen-Seelantiin. Varusteina oli vain pieni määrä ruokaa ja kaasukeitin. Huonosti suunniteltu tempaus päättyi kehnosti. Kaikki pojat nukahtivat veneessä yhtä aikaa ja herättyään he huomasivat olevansa keskellä myrskyä. Heiveröisen kalastusveneen purje repesi ja pojat päätyivät ajelehtimaan avomerelle päiväkausiksi. Kahdeksan päivän kuluttua horisontissa näkyi saari, ja pojat onnistuivat pelastautumaan sinne. Saari ei ollut mikään trooppinen paratiisi huojuvine palmupuineen, vaan karu ja autio kivikasa. Pelastajia ei näkynyt eikä kuulunut. Pojat joutuivat selviytymään saarella miten taisivat. 15 kuukautta myöhemmin eräs laiva osui saarelle sattumalta, ja silloin selvisi mitä pojille oli tuona aikana tapahtunut. Varmaan jotain ikävää? Ihan ymmärrettävää, jos oletus on tuollainen. Syy siihen on Kärpästen herra . William Goldingin klassikkoromaani vuodelta 1954 kertoo hyvin samankaltaisesta tilanteesta. Siinä joukko brittiläisiä koulupoikia joutuu autiolle saarelle heitä kuljettaneen lentokoneen pudottua mereen. Murrosikäiset pojat joutuvat muodostamaan saarelle oman yhdyskuntansa ilman aikuisia. Ajan kuluessa he taantuvat barbaariselle tasolle, jakautuvat heimoihin, metsästävät ja tappavat toisiaan. Teosta pidetään osuvana kuvauksena siitä, kuinka alkukantainen väkivalta ja vallanhimo piilee kaikissa ihmisissä. Tongalaispoikien tapaus poikkesi kuitenkin Goldingin tarinasta hyvällä tavalla. Pojat eivät riitautuneet ja taantuneet toisiaan tappaviksi villeiksi. Sen sijaan he tekivät järjestelmällistä yhteistyötä, pitivät toisistaan huolta eivätkä juuri edes riidelleet. Kun australialainen kalastuslaiva seilasi talvella 1966 Ata-nimisen pikkusaaren luo, kapteeni Peter Warner kohtasi siellä kuusi ilkialastonta ja pitkätukkaista, mutta oikein hyvinvoivaa poikaa. Heidän leiristään löytyi ruokavarasto, ontoksi koverrettuja puita sadeveden keräämistä varten ja jopa eräänlainen kuntosali. Niin he olivat selvinneet saarella 15 kuukautta, vaikka Tongalla kaikki olivat luulleet heidän kuolleen merelle. Hämmästyttävä tositarina kerrotaan hollantilaisen historioitsijan Rutger Bregmanin, 32, tuoreessa tietokirjassa Humankind: A Hopeful History . Kirja ilmestyy suomeksi elokuussa Atena-kustantamon julkaisemana nimellä Hyvän historia: ihmiskunta uudessa valossa . Atenan kuvauksen mukaan Bregman luo teoksellaan ”ihmiskuntaan vallankumouksellisen näkökulman: 200 000 vuotta historiaa osoittaa lajimme olevan pohjimmiltaan hyvä”. Kirjassa todistellaan tätä näkökulmaa useilla historiasta löytyvillä esimerkeillä. Tongalaispojista kertova ote kirjasta julkaistiin viime lauantaina The Guardian -lehden verkkosivuilla. Siinä Bregman kertoo törmänneensä tarinaan sattumalta netissä, ensin vain blogimainintana vailla mitään lähteitä. Asiaa tutkiessaan Bregman löysi vanhoista australialaisista sanomalehdistä artikkeleita, joissa aiheesta kerrottiin enemmän. Poikien Robinson Crusoe -kokemus oli ollut 1966 iso juttu Australian mediassa, ja sikäläinen tv-kanava oli tehnyt lehtien mukaan siitä dokumentinkin. Sittemmin tarina oli vain painunut unohduksiin, tai ei ainakaan ollut levinnyt maailmalla laajaan tietoisuuteen. Australiassa Bregman tapasi myös 90-vuotiaan kapteeni Peter Warnerin sekä lähes 70-vuotiaan Mano Totaun , yhden aikoinaan haaksirikkoutuneista pojista. Hän oli jäljittänyt heidät löydettyään australialaisesta paikallislehdestä artikkelin näistä ”kahdesta elinikäisestä ystävästä”. Heidän haastattelujensa ja Warnerin pöytälaatikkoonsa kirjoittamien muistelmien perusteella Bregman kirjoitti poikien tarinan kirjaansa. The Guardianin artikkelin myötä tarina on levinnyt internetissä laajalti. Bregman sai maailmanlaajuista mainetta jo edellisellä kirjallaan Ilmaista rahaa kaikille – ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman (suom. Mari Janatuinen, Atena 2018). Siinä hän esittää, kuinka maailmantalous ja tulonjako pitäisi muuttaa perusteellisesti ja kuinka esimerkiksi köyhyys voitaisiin nujertaa kaikille myönnettävällä perustulolla. Viime vuonna Bregman sai mainetta myös Maailman talousfoorumin Davosin kokouksessa pitämästään puheesta. Siinä hän sätti foorumin rikkaita osanottajia tekopyhyydestä ja vaati talousjärjestelmiin korkeampia veroja. Humankind-kirja on ehtinyt myös kerätä lyhyessä ajassa mainetta sekä ylistystä, esimerkiksi tietokirjailijakuuluisuus Yuval Noah Hararilta . The Guardianissa hiljattain julkaistun Rutger Bregman -haastattelun yhteydessä Humankindista povataan samankaltaista ilmiötä kuin Hararin ihmiskunnan historiaa käsittelevästä Sapiens: Ihmisen lyhyt historia -teoksesta. Kirjan, joka käsittelee ihmiskuntaa positiivisessa ja toiveikkaassa valossa, voisikin kuvitella olevan koronapandemian vuonna 2020 kaivattua luettavaa. Kirjassaan Bregman esimerkiksi vertaa kahden filosofin vastakkaista käsitystä ihmisluonnosta. Thomas Hobbesin (1588–1679) yhteiskuntafilosofian mukaan ihminen on pohjimmiltaan pahansuopa, ja luonnontilassa, jossa valtiota ei ole, vallitsisi ”kaikkien sota kaikkia vastaan”. Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) mukaan taas ihminen on luonnostaan hyvä, ja pahuus on seurausta yhteiskunnallisista instituutioista sekä hierarkioista. Hobbesin teoria ihmisluonnosta on se, jota maailmassa ollaan vuosisatojen aikana alettu pitää oletuksena ja yhteiskunta on muotoiltu sen mukaan. Tässä ollaan Bregmanin mukaan väärässä. Holokaustin kaltaisista historian valtaisista hirmuteoista Bregman toteaa, että vaikka ihmislaji kykenee sellaisiin, ihminen ei ole syntynyt tekemään hirmutekoja. Ihmisen pimeät puolet tulevat Bregmanin mukaan esiin silloin, kun uskomme muista pahaa. Tämän teorian hän tuo esille myös tongalaispojista kertovassa luvussaan. Kärpästen herran kirjoittaja William Golding nimenomaan uskoi ihmisen syvään, pimeään pahuuteen, etenkin omien sotakokemustensa jälkeen. Mutta ”tosielämän Kärpästen herra” on Bregmanin mukaan yksi esimerkki siitä, ettei tuo uskomus välttämättä ole koko totuus.