Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri Live

Pitkä matka vankileirien saaristoon toi Tieto-Finlandia-ehdokkuuden – kokemäkeläislähtöinen Ville-Juhani Sutinen unelmoi nuorena ihan toisesta palkinnosta

Kokemäkeläislähtöisen Ville-Juhani Sutisen tuotanto täyttää pienen kirjahyllyn. Esimerkiksi Wikipedia listaa kymmenen kirjaa, kuusi toimitettua teosta ja 26 suomennosta. Wikipedian vuoden 2015 lista on puutteellinen, ja sen jälkeenkin on syntynyt lisää teoksia. Runojen, esseeteosten, romaanien ja suomennosten lisäksi Sutinen on siirtynyt myös tietokirjoihin. Ilmeisen hyvällä menestyksellä. Sutisen ja Ville Ropposen kirjoittama teos Luiden tie - Gulagin jäljellä nimettiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi. – Ehkä itsekin aikoinani oletin, että jos joskus kisaan Finlandia-palkinnosta, niin kaunokirjallisuuden puolella. Hieman yllättävää, mutta mikä jottei. Nuoruudessaan Ville-Juhani Sutinen oli vielä vahvasti runoilija. Vuonna 2002 hän voitti valtakunnallisen esikoisrunoilijoille suunnatun runokokoelmakilpailun Runo-Kaarinan. Miten runoilijasta tuli tietokirjailija? Ville-Juhani Sutinen kertoo ensiksi siirtyneen runoudesta proosan puolelle. Tietokirjallisuuteen ajoi kiinnostus lähdetyöskentelyyn ja taustojen selvittämiseen. – Ehkä tämä on jo liioittelua, mutta nykyään mediaympäristössä leviää paljon epämääräistä ja valheellista tietoa. Minulle tuli halu kirjoittaa myös sellaista, jossa lyödään faktoja pöytään eikä turvauduta pelkästään mielikuvitukseen. Sutinen huomauttaa, että Luiden tie ei ole tiukan akateemisesti ajatellen tieteellinen kirja, sillä siinä puuttuvat alaviitteet. – Toki meillä on lähdeaineisto ja käytämme nykytutkimusta. Mielestäni kirjamme edustaa elämyksellistä tietokirjallisuutta. Lue lisää: "Satakunta on kuin suppilo, jonka läpi meidät kaikki työnnettiin", Jussi Sutisesta kasvoi silti oma tien kulkija Jussi Sudenlehti, terapeutti, muusikko ja kirjailija Ville-Juhani Sutisen tietokirjoja voi sanoa raflaaviksi. Hän on kirjoittanut natsi-Saksan keskitysleireistä ja propagandan historiasta. Uusin teos, hiljattain ilmestynyt Kääpiöistä kolosseihin kertoo kummajaisina esiintyneiden elämäntarinoita Suomessa. Sutinen kertoo kiinnostuvansa erityisesti sellaisista aiheista, joista ei tunnu löytyvän mitään tietoa. –  Tällaisia historian katvealueita tai varjopuolia on yhä yllättävän paljon olemassa. Se myös yhdistää Kääpiöistä kolosseihin- ja Luiden tie -kirjojani. Sutisen ja Ropposen idea kirjoittaa Neuvostoliiton vankileireistä olikin siis varsin yksinkertainen. – Huomasimme, että Suomessa ei ole Neuvostoliiton vankileireistä paljon kirjoitettu ja siitä, miten ne Venäjällä nykyään tulkitaan ja muistetaan. 39-vuotias Sutinen on sitä sukupolvea, joka ei koskaan ehtinyt käydä Neuvostoliitossa. Venäjällä hän sen sijaan on matkustanut viimeisen kymmenen vuoden aikana paljon. Vaikka Sutisen tuotanto on hyvin monialainen, on hän esimerkiksi suomennosten perusteella kallellaan länsimaiseen kirjallisuuteen. – Venäjän kielen taitoni oli kymmenisen vuotta sillä tasolla heikko, ettei minulle tullut mieleenkään kääntää venäläisklassikkoja. Ville osaa sujuvasti venäjää ja olen minäkin oppinut matkojen yhteydessä. Ville-Juhani Sutisen työparia, 42-vuotiasta helsinkiläistä Ville Ropposta voi myös kutsua kirjallisuuden moniottelijaksi. Ropposen tuotantoon runokokoelman lisäksi esseitä, tietokirjoja, artikkeleita, reportaaseja ja kirjallisuuskritiikkiä. Matkakirjoista moni on suuntautunut itäiseen Eurooppaan. Luiden tie -kirjan teko oli pitkä prosessi, sillä ideasta kirjaan vei kolme vuotta. Ajanjaksoon tosin kului myös taukoja, joiden aikana miehet tekivät muita kirjoja ja hankkivat lähdeaineistoa. Miehillä oli aluksi selkeä työnjako, mutta vähitellen he alkoivat kirjoittaa toistensa päälle. – Siitä tuli samalla yhtenäisempi kuin että kumpikin olisi kirjoittanut omat kappaleemme. Aika lailla saman verran puutuimme toistemme osuuksiin. Nyt emme enää huomaa, mikä on kummankin tekstiä. Luiden tie -kirjassa parivaljakko perehdyttää lukijan Neuvostoliiton pahamaineisen Gulagin historiaan matkaamalla ympäri isoa Venäjää ja sen laajaa vankileirien saaristoa. Kirjaa varten miehet tekivät kolme pitkää matkaa Venäjälle ja muutaman lyhyempää reissua lähialueille. Matkoillaan miehet huomaavat, kuinka vankien jäljet ovat yhä tiestössä sekä rakennuksissa ja kuinka pieni osa venäläisistä tietää kotiseutunsa synkän historian. Toista ääripäätä edustavat taksikuskit, jotka eivät vie poliittisen sorron uhrien vaan isänmaallisen sodan muistomerkeille. He tuntevat sankarilliset muistomerkit, mutta ikävät monumentit ovat vieraita. Kirjan mukaan Tomskin keskellä kaupunkia sijaitseva NKVD-vankilamuseo on poikkeus, muuten leirit ovat syrjässä, ihmisten tarkoituksella tai tarkoituksetta unohtamia. Virallisesti Venäjällä ei haluta muistella Gulagia. Sutiselle yksi ikimuistoisista paikoista oli nimensä kirjalle antanut Kolyman valtatie itäisessä Siperiassa. Tietä on kutsuttu Luiden tieksi, sillä kertomuksien mukaan rakennustöissä kuolleiden vankien ruumiit haudattiin tien alle. – Ne yhä olemassa olevat hylätyt vartiotornit keskellä erämaata ovat vaikuttava näky. Siellä tunsi itsensä nykyäänkin itsensä pieneksi, saati silloin, kun syyttömänä rahdattiin lähes toiselta puolen maapalloa. Kirjassa on karuja tarinoita siitä, kuinka eräässä leirissä naisvankien numerot poltettiin ihoon tai kuinka Novaja Zemljan arktisilla leireillä vankien kuolleisuus läheni sataa prosenttia. Osa neuvostosotilaista koki niin natsi-Saksan keskitysleirin kuin Gulagin, sillä Neuvostoliitto suhtautui vihamielisesti antautuneita sotilaita kohtaan. Heille jälkimmäinen leiri oli rankempi kokemus, sillä siihen ei kuulunut enää unelmaa päästä vapaana ja arvostettuna kotimaahan. Luiden tien tunnelma on paikoin suorastaan melankolisen slaavilainen, kun matkakirja etenee ajan ja tilan halki unohdetuissa maisemissa. – Aihe on niin pysäyttävä, ettei sitä voi muuten lähestyä kuin tietynlaisella pohtivalla otteella. Neuvostoliiton raa’asta vankileirijärjestelmästä ei voi kirjoittaa ilman kirjailija Aleksandr Solženitsyniä (1918-2008). Nobel-palkittu kirjailija toi järjestelmän koko maailman tietoon aikana, jolloin neuvostosensuuri yritti kaikin voimin estää sen olemassaolon. Sutisen mukaan Solženitsynin Vankileirien saaristo (1973) on raskasta luettavaa, sillä se on 1000 sivua pelkkää tragediaa. – Matkakuvauksien avulla pyrimme tuomaan kirjaan hieman kevyempää otetta. Halusimme tuoda tarinaan mukaan myös vankileirien perinnön. Sitähän Solženitsyn ei koskaan pystynyt tekemään. Neuvostoliitossa käytetty pakkotyö- ja vankileirijärjestelmä. Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin NKVD:n hallinnoimia leirejä oli noin 30 000 ympäri maata. Leireille lähetettiin kielletystä poliittisista toiminnasta tuomittuja, mutta niille päätyi myös muita vankeja. Leireille suljettiin jopa noin 30 miljoo­naa ihmistä, jos laske­taan yhteen varsi­naiset Gulag-vangit ja niin sanotut erityis­asutetut eli pakkosiirretyt. Suoraan leireillä kuoli tai surmattiin yli kaksi miljoonaa ihmistä. Kun mukaan lasketaan välilliset kuolemat (leirien ulkopuolella menehtyneet, sortotoimet, vainot ja pakkosiirretyt) Josef Stalinin on arveltu olevan vastuussa 20 miljoonasta ihmishengestä.