Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Fosforipäästöt valuvat mereen pääosin muualta kuin pellosta

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivuilla on käsitelty viime aikoina huolestuneina Itämeren tilaa. Huoli Itämerestä on yhteinen, mutta olen kirjoittajien kanssa erimieltä siitä, mistä ja millä aikavälillä meren rehevöitymistä aiheuttava ravinnekuormitus on peräisin. Perustan näkemykseni vuonna 2018 hyväksyttyyn Matti Lappalaisen väitöskirjaan ”Itämeren uudistettu diagnoosi ja paradigma”. Julkaistuissa pääkirjoituksissa pohditaan sinileväesiintymisiä ja todetaan niiden johtuvan viime vuosikymmenten ruuantuotannon ravinnepäästöistä mereen. Tosiasia on, että fosforia ja muita ravinteita on kulkeutunut Itämereen tuhansia vuosia. Sinilevän esiintyminen ei ole vain viimevuosikymmenten ilmiö. Lappalaisen väitöskirjasta selviää muun muassa se, että ruotsalaisissa tiedemuistioissa kuvataan jo 1850-luvulla esiintyneistä valtavista sinilevämassoista, jotka rajoittivat kalastusveneiden kulkua Itämeren pääaltaan alueella. !980-luvulta asti on varsin suorasukaisesti fosforipäästöjen aiheuttajaksi leimattu Suomen peltoviljely . HS:n kirjoituksissa todetaan, että Suomen osuus Itämeren fosforikuormituksesta on yli 10 prosenttia ja tästä meidän maatalous aiheuttaa 60 prosenttia. Mistä hatusta tällaiset luvut on vedetty? Pidän molempia lukuja virheellisin. Väitöskirjassa todetaan, että meillä vallitsee Suomen Itämeritutkimuksen- ja suojelun sisäpiirissä ympäristöliikkeen hegemoninen ryhmäajattelu. Tämä sisäpiiri pyrkii säilyttämään poliittisen valta-asemansa, ja toimintatapana. Haastajat torjutaan, syylliset löydetään ja medianäkyvyys pidetään itsellä. Nyt kirjoitetaan muodikkaasti fosforivalumista pelloilta. Valuma sana antaa lukijalle mielleyhtymän jatkuvasta nestemäisestä virrasta. Se on viestinnällisesti harkittu, mutta täysin virheellinen. Peltoon muokkauskerroksen sisään sijoitetut lannoiterakeet eivät todellakaan valu mihinkään. Vesiliukoinen lannoitefosfori muodostaa heti yhdisteitä maahiukkasissa. Fosforin ominaisuus on voimakas sitoutuminen ympäristöön. Tämä 1980-luvulla erittäin voimaakasti aloitettu viestintä, joka ei todellakaan perustunut maanviljelyskemiaan vaan harkittuun politiikkaan, pelästytti tutkimuksen, lannoiteteollisuuden ja viljelijät. Fosforin määrät pudotettiin lannoituksessa alle kolmasosaan. Fosforista tehtiin viestinnällä myrkky, vaikka se on erittäin tärkeä pääravinne kasveille ja eläimille. Tukija, mediavaikuttaja Seppo Knuttila pohti TV:ssä 2018 fosforilannoituksen vähentymistä. Miksi fosforipitoisuudet eivät vesistöissä ole vähentyneet, vaikka fosforilannoitus pelloille on ollut 30 vuotta kolmasosa, siis selvästi alle kasvien minimitarpeen. Sisäpiiriläisenä hän ei voi tunnustaa milloinkaan, että jokien fosfori tulee muualta kuin pelloilta. Mistä se fosfori sitten vesistöihin ja Itämereen tulee? Valtaosa tulee Suomen vesistöjen rehevistä rantavyöhykkeistä. Niitä on ensinnäkin hehtaarimääräisesti moninkertainen määrä peltoalaan nähden. Syksyisin rantavyöhykkeen valtava vihreä kasvimassa lakastuu kasvukauden päättyessä. Mikrobit ” syövät” tämän ravinteikkaan massan ja esimerkiksi fosforia vapautuu vesiliukoisessa muodossa. Siitä osa kulkeutuu keväisin sulamispintavesien mukana vesistöihin. Fosforia pääsee jokiin myös Suomen jätevesipuhdistamoista, niiden alitehosta, sadevesipulsseista ja kunnosta johtuen. HS:n kirjoittajat vaativat nopeita toimia Itämeren hyväksi. Lappalainen esitti väitöskirjassa nopeana toimena: Itämeren pääaltaan syvänteiden hapetusta. Jukka Tuori MMM, Huittinen