Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Tärkeä Itämeren suojelu ei saa olla keppihevonen

Helsingin Sanomissa käsiteltiin (7.9.) Itämeren tilaa. Tekstissä kuvataan esimerkiksi meren lämpenemistä ja heijastusvaikutusta syvänteiden hapettomuuden lisääntymiseen. Hapettomuus taas vapauttaa fosforia pohjasedimenteistä. Tämä osa meren kemiasta on varsin pelkistettyä ja tuttua. Tieteellistä pohdintaa ei julkisuudessa näy siitä, että Itämeri on käytännössä sisämeri, johon on tuhansien vuosien aikana virrannut ravinteita, myös fosforia. Kirjoituksessa tutkija Seppo Knuuttila toistaa ihmetyksensä siitä, etteivät fosforipitoisuudet Suomen jokien mereen tuomassa vedessä ole lainkaan laskeneet 1990-luvulta tähän päivään ja osoittaa jälleen syyttävän sormensa Suomen maataloutta ja peltoviljelyä kohtaan. Syyte on toistetun linjan mukainen ja täysin väärä. Jos jokivesien fosfori tulisi valumina pelloilta, pitäisi Knuuttilan tarkasteleman ajanjakson aikana pitoisuuksien voimakkaasti laskea, koska 30 vuoden aikana lannoitefosforin käyttö on vähentynyt murto-osaan. Kotimaisen sadon laatu kärsii jo liian niukasta fosforilannoituksesta. Fosfori on elintärkeä kasveille. Fosfori ja muut ravinteet joutuvat vesistöihin pääosin pintavalumina kevään sulamisvesien mukana, kun maa on vielä roudassa eikä ime sulamisvesiä. Toinen huippu on syksyllä runsaiden syyssateiden virratessa pintavalumina, kun maa on kosteudesta kylläinen, eikä ime suurta hetkellistä vesimäärää. Mutta mistä ravinteet irtoavat? Suomessa on vuodenajat, pakkanen lakastuttaa kaiken kesän vihreyden. Havupuita lukuun ottamatta maahan putoaa valtava lehtimassa, maanpinnan kasvillisuus kuolee ja mikrobit alkavat hajotustyönsä. Suomen vesistöjen ranta-alueet ovat kuin jättiläismäinen komposti. Keväisin syntyy uutta vihreää kasvua ja syksyllä lakastunut maahan varissut massa alkaa mikrobien toimesta hajota ja vapautua alkuaineiksi, ravinteiksi. Osa ravinteista on vesiliukoisessa muodossa ja kulkeutuu rantavyöhykkeeltä vesistöihin ja lopulta Itämereen. Tämä luonnon prosessi jatkuu ja on jatkunut vuodesta toiseen tuhansia vuosia, tästä syntyy se tasainen fosforipitoisuus laskujokiimme, jota Knuuttila ihmetteli. Suomen Itämeritutkimuksen- ja suojelun sisäpiirin ryhmäajattelussa on aikanaan ideologisista syistä valittu syylliseksi kotimainen maatalous. Ideologisessa ”sodassa” tarvitaan aina syyllinen ja median tuki. Suomen valtavaa rantavyöhykettä ja sen luonnollista ravinnevalumaa ei huomioida missään. Suomessa peltoala on piskuinen 2,3 miljoonaa hehtaaria. Se on noin 8 prosenttia maapinta-alasta. Rantavyöhyke on kooltaan moninkertainen. Pelloilta kerätään kasvusto sadoksi, rantavyöhykkeessä lakastuva massa hajoaa kompostoituessa ja on pintavalumien armoilla. Suosittelisin Seppo Knuuttilaakin syventymään tohtori Matti Lappalaisen tekemään tuoreeseen väitöskirjaan ” Itämeren uudistettu diagnoosi ja paradigma”. Väitöskirja ei ole mielipide, se on arvokas, laaja tieteellinen teos. Lopuksi pari faktaa. Sinileväesiintymät,joilla liukoisen fosforin esiintymistä Itämeressä kuvataan, ovat olleet 1800-luvulla valtavat. Silloin ei ollut lannoitteita käyttävää maataloutta, suurkaupunkeja ja suurteollisuutta. Toiseksi, Itämeritiedotuksessa puhutaan harhauttavasti, että koko meri on saastunut. Tosiasia on, että noin puolet merestä on hyvässä kunnossa. Pohjanlahti, johon Suomen maatalousmaakuntien Satakunnan, Pirkanmaan, Kanta-Hämeen, osin Varsinais-Suomen ja Pohjanmaiden vedet laskevat, on hyvässä tilassa. Jukka Tuori MMM, agronomi, Huittinen