Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri Live

Valmentajan arki on hyvin erilaista kuin 1900-luvulla

Joukkuelajien valmentajan pitää olla melkoinen monitaituri. On osattava kehittää sekä pelitapaa, lajitekniikkaa että fysiikkaa että valmentaa pelaajien psyykettä. Taktista silmää tarvitaan pelin nyanssien lisäksi ihmisjohtamiseen. Raumalaislähtöisen Erkka Westerlundin tuore elämäkerta (Fitra 2019) kertoo mestarivalmentajan uran merkkipaalujen lisäksi myös valmentajuuden muutoksesta. Perusviesti on kirkas kuin keskikesän aurinko. Viime vuosituhannen räyhäävän ja autoritäärisen johtamisen aika on ohi. Havainto ei suinkaan ole uusi, mutta Westerlund paketoi viestinsä ymmärrettävään muotoon. Valmennustapa on osaltaan ikäkysymys, mutta pelkästään syntymävuosi ei selitä sitä, miksi koppi pysyy hallussa niin kuusikymppisellä Westerlundilla kuin häntä parikymmentä vuotta nuoremmilla Mikko Mannerilla , Antti Pennasella tai MM-kultaa valmentaneilla Jukka Jalosella ja Jussi Ahokkaalla . Syynä on asennoituminen: Menestyvillä valmentajilla on ihmisläheinen ote valmennettaviinsa. He kaikki ovat osanneet irtaantua omien pelivuosiensa metodeista ja mukautua some-sukupolven vaatimuksiin. Sama koskee myös muiden joukkuelajien menestysluotseja. Juniori-ikäluokissa valmentajien vaatimuslistalle lisätään vielä yksi lisäehto. Pitää osata luotsata myös vanhempia. Jokainen junioritoiminnassa mukana ollut tietää, minkälaista hämmennystä pari-kolme riidankylväjää tai oman edun ajajaa voi taustalla aiheuttaa. Ihmislähtöisyys ei ole synonyymi pullamössölle. Kova vaatimustaso on päivänselvä lähtökohta niin tulosorientoituneessa ammattilaisurheilussa kuin leikin varjolla etenevässä lapsiurheilussa. Keinot toki vaihtelevat. Yhtä oleellista on, että urheilija itse omaksuu vaatimustason osaksi arkeaan. Ammattilaisurheilija ei harjoittele valmentajaa, eikä junioriurheilija vanhempiaan varten. Hikeä vuodatetaan oman edistymisen ja joukkueen kehittymisen vuoksi. Ajatus kuulostaa itsestään selvältä, mutta todellisuus on jotakin ihan muuta. Treenisaleilta ja harjoitushalleista kantautuu jatkuvasti viestiä, että minä itse -ajattelu on ottamassa niskalenkkiä tiimityöskentelystä. Ylikorostunut itsekkyys on nykyajan vitsaus. Jos joukkueen etu jää taka-alalle, se näkyy sarjataulukon lisäksi monenlaisena kipuiluna.