Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Virolaisilla on Laulujuhlat, ruotsalaisilla Allsång på Skansen – miksi meitä ei laulata?

Istuin puupenkillä ruohikossa ihmismassan keskellä, katse suuntautuneena kohti juuri korjattua ja ehostettua laululavaa, missä yli kolmekymmentätuhatta laulajaa esiintyisi seuraavan seitsemän tunnin aikana. Edessäni olevalla penkillä istui perheenjäseniä arvioni mukaan neljän sukupolven aikajanalla – virolainen elämänkaari oli edessäni konkreettisesti. Vanhimmalla rouvalla oli kaunis kansallispuku tärkättyine myssyineen, muu perheväki oli varustettuna sekä kylmyyttä että sadeilmaa varten erilaisilla vällyillä ja sadeasuilla. Nuoremmat vanhemmat olivat lastensa kanssa rattaiden kera ja alle kouluikäiset lapset istuivat vuoroin vanhempiensa kanssa tai isovanhempiensa sylissä perunalastutikkujensa kanssa. Tatuoidut käsivarret eivät estäneet tunnepitoisia halauksia ja tervehdyksiä isovanhemmille saapuessa ja lähtiessä. Tästä sukupolvien ketjusta välittyi ja säteili minulle takana istuvalle tunteellinen ja isänmaallinen hehku. Koskettava eläytyminen kulloisiinkin lauluihin, niin perinteisiin virolaisiin kuin uusiin kantaesityksiinkin, oli kokonaisvaltaista kansallistunnetta parhaimmillaan. Lauluperinnön historia oli voimallisesti läsnä näissä ihmisissä juuri tällä Tallinnan täpötäydellä laulukentällä. Tuhansien kuorolaisten esittämät laulut olivat muistissa ja sielussa niin yleisöllä kuin laulajillakin ja edessäni pyyhittiin laulaen kyyneleitä jatkumona. Sielukkaat sävelet ja sanat värisyttivät muitakin kuin virolaisia itseään – ei sitä Minu arm -tunnetta voinut enää edes suomalaisena kadehtia, se kun tarttui sielukkaasti naapurikansalaisenkin sydämeen. Heinäkuun alussa juhlittiin Tallinnassa Viron laulujuhlien 150-vuotista perinnettä laulamalla täydestä sydämestä yhdessä yli kolmenkymmenentuhannen kuorolaisen ja sadantuhannen henkilön yleisön voimin laillisesti ja luvan kanssa isänmaasta sekä vapaudesta. Ei syyttä historia kerro kahdesta laulavasta vallankumouksesta. Jo kymmenien vuosien takaa perinteeksi muodostunut kesäinen yhteislaulutilaisuus Tukholman Skansenilla on television välityksellä tuonut meille suomalaisille laulun iloa ja riemua koteihin. Siellä yhdessä laulamisen tunnelma on ennemminkin “jättekivaa” kuin kansallistunteen synnyttämää tunnelatausta – vai onko kivan iloinen “laulumeininki” sittenkin ruotsalaista kansallistunnetta? Näkyykö ja kuuluuko kansakuntien erilainen historia naapurimaidemme Viron ja Ruotsin yhteislauluperinteessä – mielestäni kyllä. Jos Suomeen verrataan, niin ainakin duurivoittoiset sekä “ilmavan kepeät” sävelmät ovat juurtuneet Ruotsiin ja istuvat luonnikkaasti yhteisesti laulettaviksi. Me täällä Suomessa iloitsemme mollivoittoisesti ja useimmin tasajakoisesti ilman ihmeellisimpiä “melodiakoukeroita”. Jälleen suomalaisena ihmettelen yhteislaulun voimaa – laulamisen ilo ja riemu tulvivat ruudun läpi meren yli tänne naapurimaahan. Kadehdinko nyt? Mutta mikä meitä estää kokoamasta kuoroja yhteen ja kerääntymästä vaikkapa Porin stadionille tai Kirjurinluodon lavoille laulamaan yhdessä suvisäässä? Perimätiedon mukaan Satakunnan ensimmäiset Laulujuhlat on järjestetty jo vuonna 1897. Mikä estää elvyttämästä kaikille yhteistä laulujuhlaa uudelleen, niin että mukana olisivat ensin kaikki Satakunnan alueen kuorot – aatteesta tai taustayhteisöstä riippumatta. Jo pelkästään Satakunnan alueelta löytyy kolminumeroinen luku erilaisia kuoroja sekä eri-ikäisiä laulajia – yhteisöllisyys ja juuret vahvistuisivat (ja elinikäkin tutkimuksen mukaan pidentyisi). Kun sitten yleisökin innostuisi “yhteiseen säveleen”, olisi siinä jo alku satakuntalaiselle laulujuhlaperinteelle. Ja tunteelle: Oi, jospa oisin saanut olla mukana . Kirjoittaja on musiikin tohtori ja diplomiurkuri Porista.