Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine

Normandian maihinnoususta tulee kuluneeksi 75 vuotta – taistelu ei unohdu, mutta sankarien aika on ohi

Kun Ranskassa tänään juhlitaan paraatein ja ilotulituksin Normandian maihinnousun 75. vuosipäivää, yksi maailmanhistorian tärkeimmistä aikakausista on ohi. Niistä 160 000 sotilaasta, jotka 6.6.1944 nousivat luotisateessa 5 000 aluksestaan maihin, saapuu juhlaan vielä 300. Rannalle kaatui heti tuhansia, mutta silti yli 100 000 jatkoi saman tien kohti Reiniä ja Berliiniä. Legenda elää yhä, mutta D-Day alkaa silti olla enemmän nykypäivää kuin historiaa. Jopa Englannin ex-pääministeri Gordon Brown sekosi käsitteissä niin, että kutsui veristä Omahan rantaa Obama Beachiksi. Eihän sille mitään voi. Hyvin pian elokuva muuttaa fiktion totuuden veroiseksi, ja tuleva kansa muistaa, että maihinnousun suuret sankarit olivat John Wayne, Robert Mitchum, Sean Connory, Richard Burton, Jane Fonda tai itse Paul Anka. Parhaimmatkin filmit - Historian pisin päivä ja Pelastakaa sotamies Ryan - antavat kuitenkin vain valjun aavistuksen siitä, mitä tuona päivänä tapahtui. Paremmin sen tajuaa Ranskan sadoilla sankarihautausmailla. Elokuvat täyttävät myös uuden uljaan Euroopan kriteerit. Saksalaisia ei esitetä pelkkinä raakalaisina. Ja kuten tosielämässäkin, maailmansodassa 20 000 000 menettänyt ja maihinnousua idästä uljaasti avittanut Venäjä katsoo juhlivaa Eurooppaa nyreänä vähän sivusta. Kun viimeisimmät veteraanit alkavat olla satavuotiaita, suuren offensiivin muistojuhlakin alkaa palata lähtökuoppiinsa. Sodan päätyttyä maihinnousua johtanut Dwight Eisenhower - vanhaa saksalaista sukua - karsasti liiallista voitonriemua, ja vuoteen 1959 saakka sankarihaudoille ja taistelupaikoille riittivät vieraiksi hämilliset lähettiläät ynnä paikalliset kukkaistytöt. Kun pompöösi Nato otti juhlat omikseen, rannat alkoivat täyttyä mertentakaisista turisteista, kuninkaallisista, presidenteistä ja suurista kaluunaherroista. Väkeä alkoi tulla myös uudesta Saksasta. Itse Eisenhower kampasi harvan tukkansa ja saapui paikalle, kun kuuli CBS:n tekevän juhlasta elokuvan. Saman äkkäsi myös Ronald Reagan, joka ensin lähetti shoppailua rakastavan vaimonsa Nancyn tunnustelijaksi. Seuraava kerta sattui sopivasti juuri vaalien alle. B-luokan näyttelijänä kunnostautunut presidentti osutti Pointe du Hochin rannan puheensa teeveen aamu-uutisten aikaan ja sai sillä toivomansa 200 000 000 katsojaa. Aikaa myöten unohtuivat myös Saksan ja Italian synnit. Hyvin pian juhliin kelpasivat myös tshekit ja slovakit. Suuri helpotus Euroopan astmaan oli sekin, kun tärkeimmäksi vieraaksi saapui Bill Clinton, ensimmäinen presidentti, joka oli syntynyt sodan jälkeen ja joka ei ollut käynyt edes inttiä. Viimeistä yhteistä juhlaa riittää Ranskassa pitkin syksyä - sitä mukaa, kun vapautetut kaupungit vuorollaan liittyvät riehaan. Ilon rippeitä riittää myös niille miljoonille tutiseville vanhuksille, jotka yötä päivää valmistivat kotirintamilla tankkeja, laivoja, lentokoneita ja muita tappovälineitä joka puolella ihanan sinistä maapalloa. Utahin, Omahan, Goldin, Junon ja Swordin veriset rannat ovat nyt ihmiskunnan yhteistä maailmanperintöä. Sankarien aika on ohi, vihoviimeisimmäksi jäävän toivomuksesta lopullisesti. Seppo Heiskari Pori