Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine Pori Jazz

Kun keski-ikäinen kesälomalla mutustaa vesirinkeleitä, siinä kaivataan paljon enemmän mummon pyyteetöntä rakkautta kuin vehnäjauhoja

Olen mestari tekemään kaalikääryleitä, mutta suostun tekemään niitä vain kerran vuodessa. Se tapahtuu aina kesälomalla pehmeästä kesäkaalista. Silloin olen niin ylpeä aikaansaannoksistani, että saatan valmistaa myös pari vuokaa kaalilaatikkoa kuin parhainkin pitokokki. Kun lomakokkailija kokkaa, siinä ei yksi päivä merkitse yhtään mitään. Ihan hyvin voi pilkkoa ja hauduttaa vaikka yöhön asti. Nythän on aikaa, ja kotimaiset raaka-aineet ovat parhaimmillaan. ”Mummo valmisti alatoopia Kauppahallista ostamastaan ja itse keittämästään puolikkaasta sianpäästä.” Tarpeet pitää tietenkin hankkia lähiruokapuodeista, kauppahallista, luomuruokaringistä tai toreilta. Sieltä missä myös silkkapihvit, paistetut muikut ja musta verimakkara tekevät kauppansa. Kesällä olen suostunut syömään jopa silakkalaatikkoa, kun trendibistro sitä lounaaksi tarjoili. Se oli tosin virhe, jonka huomasin heti, kun laitoin ruotoisen palan suuhuni. Siinä samassa lensin mielikuvissani niihin lapsuuteni päiviin, jolloin pelkkä silakan käry laukaisi allergian ja oksennusrefleksin. Nostalgiannälällä on kuitenkin paljonkin tekemistä lomakokkailun ja -herkuttelujen kanssa. Aina se ei ole edes omakohtaista, sen tajusin taannoin, kun hamusin sympaattisesta tilapuodista talkkunajauhoja. Ei, se en ollut minä, joka himoitsi talkkunaa viilin tai mustikoiden kanssa. Sehän oli jo aikaa sitten edesmennyt tamperelaismummoni. Minä olin vain maistanut jauhoja kerran, enkä pitänyt. Samasta syystä kaipaan aina silloin tällöin lihahyytelöä, vaikka suosin kalaa ja vegeä. Mummo valmisti alatoopia Kauppahallista ostamastaan ja itse keittämästään puolikkaasta sianpäästä. Silloin vielä kaupunkilaislapsetkin näkivät, mistä liharuoka tehdään. Niin, että kun keski-ikäinen kesälomalla mutustaa vesirinkeleitä, suola- tai Marie-keksejä siinä kaivataan paljon enemmän lapsuuden kesiä ja mummon pyyteetöntä rakkautta kuin vehnäjauhoja. Olen haaveillut karjalanpiirakkatalkoista. Niissä leivottaisiin suussa sulavia, rapeakuorisia piirakoita karjalaissyntyisen äitini aidolla reseptillä. Sillä samalla, jolla hän hemmotteli nälkäisiä lapsiaan kauan sitten perjantaisin. Ellei sitten ollut leiponut korvapuusteja tai sämpylöitä tai paistanut munkkeja. Esteeksi on tullut vain äitini, jonka muisti on ikäihmiselle harvinaisen terävä. Kasvot peruslukemilla hän harmittelee hukanneensa sukunsa piirakkaohjeen jo vuosia sitten. Saattaa hyvin olla, että äitini nostalgiannälkä on leivontapäivien suhteen jo ravittu. Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja.