Ladataan
Pääaiheet Verokone 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Rajallinen maapallo ei kestä rajatonta luontokuvaamista

Ymmärrän tavallaan Simo Korpelan kannanoton luontokuvauksesta (SK 6.9.). Hän kirjoitti kauniisti luontokuvien tarjoamista elämyksistä ja mahdollisuudesta välittää niiden kautta luonnonsuojelun sanomaa. Kolumnissani viittasin juuri tähän: takavuosina kuvaajia oli rajoitettu määrä, ja useimmilla oli päämääränä tiettyjen lajien tai alueiden suojelun edistäminen. Varmasti Simo Korpela on työssään omalta osaltaan ansiokkaasti jakanut oppilailleen tärkeää valistusta luontokuvauksen parhaista puolista. Siitä hän ansaitsee lämpimän kiitoksen ja tunnustuksen. Valitettavasti minusta kuitenkin tuntuu, että me elämme Korpelan kanssa aivan eri maailmoissa. Yritin kolumnissani herätellä lukijoita nykyhetken tilanteeseen, joka on täysin toinen kuin ennen digitaalisen vallankumouksen läpilyöntiä. Kameroiden ja niiden käyttäjien määrä on paisunut yli äyräiden massiivisiin mittoihin. Rajallisten luonnonvarojen kestävyyden suhteen luontokuvauksen harrastajia on yksinkertaisesti liikaa. Ajattelen asiaa maailmanlaajuisesti. En pysty tuntemaan suuria sympatioita niitä kuvaajia kohtaan, jotka toistuvasti lentävät järjestetyille luontokuvausmatkoille maailman ääriin Galapagokselta Indonesiaan. Enkä ymmärrä niitäkään, jotka yhä uudestaan maksavat itsensä kaupallisiin petokuvauskojuihin saadakseen aina vain uusia otoksia niistä iänikuisista karhuista. Meillä on loistavia karhukuvia sadointuhansin, ehkä miljoonin kappalein. Mihin niitä tarvitaan vielä lisää? Kameralaitteiden ja niihin kiinteästi liittyvien tietoteknisten vempaimien (ja myös niiiden Simo Korpelan esiin nostamien ”älykännyköiden”) tuotanto ja raaka-aineiden hankinta ei ole mikään kevyt luomubisnes. Tapahtuuko se kovinkin ekologisesti ja eettisesti kestävällä tavalla? Ja jonnekin ne meidän rakkaat kameramme ja tietokoneemme pitää myös haudata eli loppusijoittaa, kun ne muutaman vuoden käytön jälkeen on vaihdettava uusiin – jonnekin kauas meidän omista silmistämme. Kaikesta sanomastani huolimatta en voi olla ihailematta jatkuvasti markkinoille ilmestyviä uusia luontokuvateoksia, toinen toistaan laadukkaampia ja täydellisempiä. Enkä ole itsekään päässyt irti kuvaamisen pakosta, vaikka oleellisesti olenkin sitä vähentänyt. Siksi toivon lukijan ymmärtävän, että sanoihini sisältyy myös annos itsekritiikkiä. Osoittaakseni, etten ole alan ainoa toisinajattelija lainaan lopuksi muutaman lauseen tietokirjailija Pertti Koskimiehen kirjoituksesta viimeisessä Luontokuva-lehdessä (4/2019): ”Lapsenuskolla luonto pelastuu, kunhan tietokoneen uumeniin singotaan miljoonas kuva suomurakolla lohiroipetta kauhovasta karhusta, pörrätään jonon jatkona pingviinijäätiköllä ja lennätetään pataljoona kiinalaisia Liminkaan. Lisää sitä samaa elämäntapaa ja maailmanlopun elinkeinoa, joka jo suisti elonkehän ja ilmaston raiteiltaan, tekopyhää taivastelua hakkuista ja kaivoksista, jotka oikeasti levenevät arkipäivämme törsäyksen ja vielä isommiksi kameratouhujemme tähden.” Tuomo Hurme Eura