Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Rakkaus löysi Aili Mäen pahnakasan päältä – satavuotias asuu yhä yksin kodissaan Harjavallan Hiirijärvellä

Moni haikailee menneiden aikojen perään, kuinka ennen oli kaikki paremmin. Ei ollut, sanoo Aili Mäki . Hänellä on siihen perspektiiviä jo sadan vuoden ajalta. Yksin kotonaan asuvan Mäen päivärutiineihin kuuluu uutisten selailu sanomalehdestä, joka ei Mäen mukaan tosin ole kovin ajantasainen. – Lehti tulee meille postilaatikkoon vasta iltapäivällä. Ikävätkään uutiset eivät saa Mäkeä pyörtämään ajatusta, etteikö yhteiskunta olisi kehittynyt hyvään suuntaan. Ihmisillä on ruokaa ja lämmintä, eikä puutetta juuri mistään. – Onhan niitä jotka tekevät hulluja asioita, mutta ennenkin semmoisia pukareita on ollut. Enimmäkseen asiat ovat nyt oikein hyvin. Ainakin ne ovat muuttuneet kovasti Aili Mäen lapsuudesta. Aili Mäki syntyi perunapellolle. Näin hänen äitinsä on kertonut. – Siihen aikaan perunoiden annettiin kasvaa mahdollisimman kauan. Syyskuun lopulla oli usein maa härmässä, kun pottuja nostettiin. Aili oli sisarussarjan toinen, yhteensä Elsa ja Frans Mäenpää saivat 12 lasta, seitsemän tyttöä ja viisi poikaa. – Isäni vitsaili aina, ettei osannut aakkosia kuin ensimmäisen kirjaimen verran. Siksi meidän kaikkien sisarusten etunimet alkavat A:lla. Aili Mäki itse olisi halunnut kouluun, mutta lähimpään sellaiseen, Hiukan kouluun, oli viisi kilometriä. Se oli liian kaukana. – Kun minun piti aloittaa koulu, syntyivät kaksossiskoni. Minä jäin kotiin hoitamaan heitä äitini avuksi. Oppivelvollisuus oli kirjattu lakiin vuonna 1921, mutta koulupakkoa ei vielä noudatettu niin tarkasti, kun koulujakaan ei ollut. Äiti oli käynyt kansalaiskoulua ja hän opetti tyttärensä lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. – Kun kotini lähelle Myllymaan kulmalle valmistui koulu, minua ei otettu enää sinne. Olin jo noin 15-vuotias ja minun olisi pitänyt alkaa koulu ekaluokasta. Rippikoulun hän toki suoritti kokonaan. Tekemistä monilapsisessa maalaistalossa riitti. Kotitalon molemmat lehmät oli lypsettävä. Maidosta kirnuttiin voita, jota myytiin ja vain osa käytettiin itse. Kirnuamisesta jäänyt piimä oli Aili Mäen lempijuoma. – Peruna ja ruisleipä ovat perusevästä. Syksyllä ruisleipiä tehtiin kahteenkin otteeseen taikinajuuresta, että saatiin talven varalle katto-orsi täyteen reikäleipiä. Aili Mäki vannoo myös silakan maun ja terveellisyyden nimeen. Yksi varhaisimpia lapsuusmuistoja Mäellä on, kun hän pääsi isänsä matkaan silakoita hakemaan Kuivalahdelta meren rannalta. – Hevosella lähdettiin matkaan aamuyöstä, sillä satamaan piti ehtiä vastaan, kun kalastajat tulivat saaliineen mereltä. Toimme silakoita monta nelikkoa, niistä riitti naapureillekin. Silakat säilöttiin suolassa tai etikkasokerivedessä. Etikkasilakat eli suutarin lohi on yhä Aila Mäen herkkua. Talven varaksi joulun alla lahdattiin sika. Sienistä satakuntalaiset eivät sen sijaan perustaneet. Karjapaimenessa ollessaan Aila Mäki löysi kantarelleja ja toi ne esiliinassaan kotiin. – Äiti käski paiskata madonlakit nopeasti hiiteen. Karjalan evakot opettivat satakuntalaiset sienen makuun. Aili Mäki on sittemmin itsekin tykästynyt etenkin rouskuista tehtyihin sieniruokiin. – Keräsin minä ennen niitä itsekin, mutta pojat ovat kieltäneet minulta metsään menon. Se on ihan hyvä, sillä voisin unohtaa, miten sieltä tullaan pois, Mäki nauraa. Leivän perässä töitä oli tehtävä siellä mistä sitä milloinkin sai. Monenlaiset maa- ja metsätalouden työt tulivat Aili Mäelle työvuosien aikana tutuiksi. – Ojaa en ole lapioinut, mutta melkein kaikkea muuta olen tehnyt. Talvisodan aikana tein valtiolle metsätöitä, sahasin propseja Torisevan kulman metsissä. Olin tarkka sahaaja, puiden piti olla täsmälleen metrin mittaisia. Ollessaan puintitöissä nykyisen kotitalonsa tien toisella puolen hän kohtasi tulevan puolisonsa. – Se oli lauantai ja teimme pitkän päivän, että saimme kaiken viljan tappuroitua. Semmoinen poikamies, Frans Lauri Mäki iski minuun silmänsä, kun heiluin siellä pahnakasan päällä. Sitten hän alkoi piirittää minua ja niinhän minäkin häneen ihastuin. Frans ja Aili sanoivat toisilleen "tahdon" kesällä 1938. Seuraavina vuosina he rakensivat yhdessä kotitalon Hiirijärvelle. Talo on yhä asuttuna, siinä asuu pariskunnan toinen poika Jarmo Mäki , joka syntyi 1952. Esikoinen, Aarre Mäki on muuttanut hieman kauemmas. Aili Mäki asuu nyt yksin pienessä "mummonmökissä", jonka pariskunta osti naapurista vanhuudenkodikseen. – Ihan hyvin olen täällä pärjäillyt. Kotihoito on käynyt täällä pari kertaa ovelta katsomassa, että heitä ei tarvita. Pojat käyvät täällä siivoamassa. Ei siinä kauan mene kun raavaat miehet nakkaavat matot ulos ja putsaavat paikat. Vielä joitakin vuosia sitten Aili Mäki pilkkoi itse lämmityspuunsa, kun pojat toivat rankakuorman pihalle. Sittemmin ne on tuotu valmiina pilkkeinä. – Nyt minulle tuodaan lämmityspuut muurin viereen. Sytyttelen pesän talvisin joka päivä. Saunapuut jaksan itse kantaa, kun sitä ei lämmitetä joka päivä. Sen verran Mäki on antanut palveluille periksi, että hänelle tuodaan ruoka päivittäin kotiin. Polkupyöräilyn hän lopetti "jo" kolme vuotta sitten lääkärin kehotuksesta. Tai melkein. – Oli lääkäri minua käskenyt jo lopettamaan pyöräilyn aiemmin. Ajoin kolme kesää sitten Hiirijärveltä Harjavallan keskustaan ja rautatiesillan kohdalla havahduin ajavani pyörätien sijaan keskellä maantietä. Onneksi ei tullut autoa. – Ymmärsin, että lääkäri oli ollut oikeassa kieltäessään pyöräilyn. Ikä tekee muistikatkoja, eivätkä ne ole hyviä liikenteessä. Sikseen Aili Mäki on varsin hyvässä kunnossa satavuotiaaksi. Lukiessaan hän käyttää laseja, muuten näkö on hyvä ja kuulo erinomainen. Ajatus leikkaa kuin partaveitsi. – No, ei sitä ole vanhaksi tuleminen, sillä muisti prakaa. Unohdin juuri yöpukuni vanhainkoti Hopearantaan. Toivat sen minulle perästä kotiin, höpsölle. Ja sormet ovat menneet koppuroiksi. En voi pidellä niillä enää virkkuukoukkua. Tykkäsin kutoa ja virkata silloin kun vielä pystyin. Tuo Hopearannan viikko oli syntymäpäiväviikkoa edeltävä ja Ailin ensimmäinen käynti kokeilemassa asumista muualla kuin kotona. – Kyllä siellä kelpasi. Oli jatkuvasti ruoka-aika ja seuraa. En minä siellä ketään tuntenut, mutta ihmiset nyt osaavat jutella ja sillä tavalla tutustuu toisiin. Vielä Aili Mäki pärjää ja viihtyy yksin kotonaan, mutta hän suhtautuu iän mukanaan tuomiin "kommervenkkeihin" realistisesti. – Olihan se hyvä käydä kokeilemassa. Voihan se tulla nopeastikin aika, että minun on parempi siirtyä täältä helpommin hoidettavaksi. Nyt on hyvä näin. "Ojaa en ole lapioinut, mutta melkein kaikkea muuta olen tehnyt.” Aili Mäki