Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Neljä vuotta sitten iloitsin päästyäni pois Raumalta – nyt olen oppinut arvostamaan entistä kotikaupunkiani enemmän

Viimeinen ”alkuperäinen” linkkini Satakuntaan katkesi kuun alussa, kun äitini muutti vuosien jälkeen pois Raumalta. Olen vieraillut Raumalla viimeksi jouluna, ja aina vain siirtänyt seuraavaa visiittiä lapsuuden ja nuoruuden kotiini. Kyllä sitä myöhemminkin ehtii ja aikaa on, ajattelin. Enää aikaa ei ole. Seuraavan kerran Raumalle mennessäni siellä ei ole ovea, jonka takana seistä ja soittaa ovikelloa. Tämä valkeni minulle vasta, kun äitini tavaroineen oli asuttanut toista maakuntaa viikon. Aloinkokea haikeutta, jota en itse Raumalta ja Satakunnasta pois muuttaessani olisi koskaan voinut kuvitella tuntevani. Kaikella nuoren aikuisen uhollani istuin silloin pakettiautoon ja totesin, että ihanaa päästä pois täältä. Muuttaneiden ystävieni tapaan mietin, että muutto ”tuppukylästä” isompaan kaupunkiin on parasta ikinä. Pian olen asunut Tampereella neljä vuotta. Kaupunki on monin tavoin mieluinen, mutta nyt olen huomannut, että raumalainen menneisyytenikin antoi paljon. Eniten kaipaan Satakunnasta merta. Varmasti moni allekirjoittaa, että vaikka järvet ovat ihan kivoja, niin merta on vaikea voittaa. Teininä kirosin kouluaamuina bussipysäkillä alati pauhaavaa kovaa tuulta. Nykyään kaipaan sen raikkautta ja hienoista suolan tuoksua, jota se kuljetti jopa aivan kotipihaan asti. Bussit olivat raumalaisena yksi isoimmista harmeistani. Niitä liikkui liian vähän ja niitä sai aina odotella. Lukiolaisena odotin toisinaan kyytiä kotiin jopa puolitoista tuntia – tamperelaisena tällaista on vaikea kuvitellakaan, sillä seuraava auto kaartaa pysäkille parissa minuutissa. Löysin tästäkin positiivisen puolen, sillä en ole varmasti koskaan ollut ihmisenä kärsivällisempi kuin olin Raumalla asuessani. Paikallista elämänmenoa opin arvostamaan vasta lähdettyäni pois. Torilla tarjoiltavan pannukahvin, Vanhan Rauman mukulakivikatujen ja murteen erityisyyttä ei ajatellut, kun ne olivat koko ajan läsnä. Rauma oli omana asuinaikanani verrattain hiljainen paikkakunta, jossa Pitsiviikkoa lukuun ottamatta elämästä sai nauttia ilman turhaa hälyä. Sitä hiljaisuutta ikävöin aika ajoin vieläkin. En todennäköisesti koskaan muuta takaisin entisiin kotimaisemiini, mutta nyt osaan arvostaa sen hyviä puolia. Seuraavalla Rauman-reissullani en ehkä voi enää jäädä yöksi, mutta muistot elävät siitä huolimatta. Meri Suominen Kirjoittaja on Satakunnan Kansan avustaja, joka asui Raumalla 12 vuotta.