Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Miten elämä, joka vasta alkoi, voi päättyä kesken unien? – toimittaja kertoo, millaista on kohdata lapsen kuoleman aiheuttama suru

– Olet todella vahva. Tuttava seisoo keittiössämme ja halaa minua kankeasti. Luonamme on muitakin ihmisiä, en saa tarkasti mieleeni, keitä kaikkia, sillä muistikuvat ensimmäisiltä päiviltä ja viikoilta ovat hataria. Mutta sen muistan, että hämmennyn. Vahva? Lapseni on juuri kuollut. Olen täysin luhistunut, tietenkin. Mutta suruni ja epätoivoni eivät vielä näy ulospäin, sillä en pysty ymmärtämään kuoleman lopullisuutta. Alkusokki suojaa ja saa minut vaikuttamaan viilipytyltä. Keitän kahvia ja kiitän, että hän tuli käymään. Meistä jokainen tarvitsee tunteen siitä, että kykenee vaikuttamaan elämäänsä. On tärkeää voida uskoa ja luottaa siihen, että arki on hallittavissa ja ainakin jossain määrin ennakoitavissa. Kontrollin tunne mahdollistaa toivon, ja siitä rakentuu arkinen turvallisuuskupla, jota me tarvitsemme voidaksemme elää. Aina aiemmin minäkin kuvittelin, että langat ovat käsissäni. Elämä soljui. Sitten, talvella 2018, kuopuksemme kuoli. Kaikki se, mihin olin uskonut, minkä varaan elämääni rakentanut, hajosi yhdessä hetkessä. Joka ikinen tulevaisuudensuunnitelma lakkasi olemasta. Samalla tapahtunutta oli mahdotonta käsittää todeksi. Eiväthän lapset Suomessa kuole. Tai jos niin joskus käykin, niin aina muille, ei koskaan läheisille tai varsinkaan itselle. Ja meille se oli ykskaks totta. Joka aamu heräsin uuteen, hirveään päivään ilman lastani. Tutkijoiden mukaan lapsen kuolema on pahin mahdollinen traumaattinen kriisi, joka perheellistä voi kohdata. Sitä ei voi verrata mihinkään, sillä kaikki muut menetykset ovat vähemmän kivuliaita ja enemmän ymmärrettävissä, lähtöjärjestys ei ole niin totaalisen väärä. Samalla lapsen kuolema on valtava tabu. Siitä ei puhuta, siitä ei haluta kuulla, sitä ei mielellään edes ajatella. Tästä seuraa se, että vanhemmat, jotka menettävät lapsensa, jäävät kestämättömän yksin. Läheiset eivät osaa tai aina edes halua tukea, sillä tukeminen vaatii kohtaamista, mikä pelottaa. Ammattilaisetkin ovat epätietoisia, miten lapsensa menettäneeseen tulisi suhtautua. Ilman apua ja ymmärrystä jääminen heikentää vanhempien jaksamista entisestään ja vaikeuttaa merkittävästi traumasta selviämistä. Jotta ymmärrys lisääntyisi ja lapsensa menettäneet vanhemmat saisivat tarvitsemaansa tukea, tabu pitää murtaa. Kun lapseni kuoli, uusi todellisuus tuntui pitkään epätodelta. Miten elämä, joka vasta alkoi, voi päättyä kesken unien? Oli ja on edelleen äärettömän vaikeaa käsittää, että lapsi voi kuolla noin vain, varoittamatta ja ilman lääketieteellistä selitystä. Vajosin syvään epätoivoon ja avuttomuuden tilaan. Lapseni oli poissa, enkä voinut tehdä yhtään mitään. Kärsimys oli niin hirveää, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Huusin tuskaani lastenhuoneen lattialla. Kotimme ulkopuolella ihmiset jatkoivat elämäänsä kuten ennenkin. Autot ajoivat, linnut lensivät. Joku meni töihin, toinen kauppaan. Se tuntui käsittämättömältä, sillä oma elämämme oli pysyvästi muuttunut. Ymmärsin nopeasti, että kun menettää lapsen, kyse ei ole siitä, että ensin surraan ja sitten toivutaan. Menetyksen myötä koko elämä menee sijoiltaan ja särkyy. Niistä palasista on rakennettava uudestaan oma minuus ja elämä. Se on hidasta ja vaikeaa, sillä kadoksissa on myös luottamus maailmaan ja kaiken mielekkyyteen. Heti, kun kykenin, luin surusta ja menetyksestä kaiken, mitä käsiini sain. Janosin etenkin tietoa: kuinka moni menettää lapsensa vuosittain ja miten vanhemmat ovat löytäneet keinoja jaksaa jatkaa eteenpäin? Lapsikuolemaperheiden tukijärjestö Käpy ry:n kautta tutustuin kymmeniin vertaisäiteihin ja -isiin, jotka ovat joutuneet kokemaan saman. Ymmärsin, ettemme olekaan kokemuksemme kanssa yksin. Tragedia voi osua kenen tahansa kohdalle. Vuonna 2019 Suomessa kuoli 275 iältään 0–19-vuotiasta lasta. Jos lasketaan mukaan myös tätä vanhemmat ja syntymättömät, kohtuun kuolleet lapset, lukemat nousevat moninkertaisiksi. Jokaista kuollutta lasta jää kaipaamaan vanhempien lisäksi iso joukko sisaruksia, isovanhempia ja muita läheisiä. Tärkeää on myös ymmärtää, että vanhempi, joka tänään menettää lapsensa, kokee olevansa ilman häntä myös vuoden päästä ja kymmenen vuoden päästä, niin kauan kuin itse elää. Menetys ei unohdu. Näin ajatellen lapsen menetys koskee Suomessa tänäänkin kymmeniätuhansia vanhempia. He ovat naapureitasi, vanhoja koulukavereitasi tai harrastustuttuja. Nainen takanasi ruokakaupassa, mies vieressäsi metrossa. Hän on sinä. Sillä aivan kuten sinä luulit, ettei mitään tällaista voisi koskaan tapahtua sinulle, niin luuli hänkin. Surevan kohtaaminen ei vaadi mitään erityistaitoja. Tärkeää on jo se, että kohtaa, esittää vaikka osanoton. Tarvitsemme etenkin myötätuntoa. Kohti katsomista ohittamisen sijaan. Rinnalla kulkemista sen sijaan, että vaietaan ja jätetään yksin. Koska tilanne on useimmiten kaikille vieras ja pelottava, sanoja on ehkä vaikea löytää. Senkin voi todeta: en osaa sanoa mitään. Myötäelämistä osoittaakseen ei tarvitse kuulua surevan lähipiiriin. Kuka tahansa voi tukea, jos halua on. Välittäminen on valinta: voit joko kohdata tai vetäytyä. Moni valitsee jälkimmäisen, mikä on surevalle kohtuuttoman raskasta. Puhutaan menetysten kasautumisesta. Ensin sureva menettää lapsensa ja sitten ihmiset ympäriltään, koska nämä eivät pysty kohtaamaan hänen suruaan, sanoo lapsikuolemaperheiden kanssa työskentelevä psykoterapeutti Marja Sieranoja . Niin meillekin kävi. Aluksi moni kyllä tuli käymään, halasi, itki kanssamme. Joku toi mukanaan linssikeittoa, joku toinen pani pesukoneen pyörimään. Olimme avusta kiitollisia, sillä surevan toimintakyky on usein heikko ja arkiset askareet ylivoimaisia. Puolisoni kanssa ehdimme jo ajatella, miten hienoa on, että meitä kannatellaan näin. Mutta sitten kaikki loppui. Kun menetyksestä oli vasta jokunen viikko, ovikello ei enää soinut. Naapuri kysyi ohimennen pihalla, joko suru helpottaa. Oikeasti se oli vasta alkamassa. Samaa sanovat muut lapsensa menettäneet: kun avulle olisi suurin tarve, tukijoita ei enää olekaan. Läheiset loittonevat, sillä surevan kärsimyksen seuraaminen tuntuu liian raskaalta. Surevasta tämä on absurdia: muut eivät kestä sinun lapsesi kuolemaa. ”Toivottavasti teillä on ihmisiä tukena”, sanottiin meillekin. Se oli epäsuora keino ilmaista, että ei aio itse olla se, joka tukee. ”Voinko auttaa jotenkin?” olisi ollut yhtä mahdollinen lause. Sitten on tietysti ammattiapu. Surututkija Anna Liisa Ahon mukaan vanhemmat hyötyvät useimmiten osaavasta ammattiavusta. Sen ulottuville pääseminen ei ole kuitenkaan yksinkertaista. Ensinnäkin tukimahdollisuudet ja tuen tarjoaminen vaihtelevat huomattavasti asuinkunnan mukaan. Moni lapsensa menettänyt vanhempi on kokenut, että on täysin sattumanvaraista, osuuko ensihädässä kohdalle ammattilainen, joka tietää, miten toimia. Kaikille vanhemmille tukea ei ole tarjottu lainkaan, tai se on ollut riittämätöntä ja kunnolliset hoitopolut ovat puuttuneet. Perheet ovat myös epätasa-arvoisessa asemassa avun saamisen suhteen. Jos kuolema sattuu sairaalassa, vanhemmille tarjotaan usein automaattisesti keskusteluapua esimerkiksi psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jos lapsen elämä päättyy sairaalan ulkopuolella, apua joutuu usein etsimään ja vaatimaan itse – jos jaksaa ja osaa. Tällöinkin surevaa saatetaan pompotella ammattilaiselta toiselle ilman, että kukaan ottaa vastuun siitä, että jotain järjestyy. Myös me jouduimme pettymään monesti. Eräs ammattilainen tarjosi mielialalääkkeitä, toinen puhui ”palvelujärjestelmästä”. – Antakaa minulle joitain toivon sanoja, pyysin, oikeastaan anelin eräiltä kotiimme tulleilta työntekijöiltä. Sain kuitenkin vain voileivän. Hyviäkin kohtaamisia ammattilaisten kanssa onneksi oli. Esimerkiksi työterveyslääkäri suhtautui asiallisesti, ja sairaalapastori puhui lapsestani nimellä ja oli kiinnostunut myös hänen arvokkaasta elämästään, ei vain kuolemasta. Miten lapsen kuolemasta voi selvitä, menetyksen kokeneilta vanhemmilta kysytään. Vastaus on yksinkertainen: koska on pakko. Mitä muuta voisi? Harva sureva kuitenkaan kokee selvinneensä, mikäli selviämisellä tarkoitetaan sitä, että elämä palaa entiselleen jonkin ajan kuluttua. Ei palaa. Lapsen kuolema muuttaa elämää pysyvästi. Yhteiskunnassamme selvitä-ilmausta käytetään kuitenkin mielellään, sillä meillä on kova tarve ajatella, että kaikesta voi ja kuuluu selvitä, raskaimmistakin vastoinkäymisistä päästään yli. Samasta ajattelutavasta kertoo nykyisin jo vanhentunut käsite surutyö: ikään kuin suru olisi jotain mitattavissa olevaa, joka alkaa ja loppuu, ja olet onnistunut tehtävässäsi, kun surua ei enää ole. Surusta väitelleen tutkijan Mari Pulkkisen väitöskirjassa kerrotaan, että lapsensa menettäneiden kokemuksissa korostuu selviämisen sijaan surun pysyvyys: se on jotain, mikä mielletään ikuiseksi, aina mukana kulkevaksi, eikä siitä kuulukaan päästä eroon. Menetyksen myötä suru ikään kuin asettuu osaksi itseä ja uutta identiteettiä. Selviämisen sijaan on parempi puhua sopeutumisesta. On löydettävä uusi tapa elää. Ulkopuolisista se saattaa kuulostaa lohduttomalta: elää nyt ikuisesti surun kanssa, miten kauheaa. Itseäni ikuisen surun ajatus lohduttaa. Se ei ole taakka, vaan lupa: saan surra ja ikävöidä lastani aina, minun ei tarvitse ”selvitä” mistään. Minulle suuri suru kertoo suuresta, päättymättömästä rakkaudesta. Aivan kuten en koskaan lakkaa rakastamasta lastani, en koskaan myöskään lakkaa suremasta sitä, että menetin hänet. Surun ja ikävän tavoitteena ei ole päättyä. Kuten rakkaus, myöskään vanhemmuus ei pääty menetykseen. Kuolleellakin lapsella on aina äiti ja isä. Mutta miten olla äiti hänelle, joka ei elä? Miten ilmentää hellyyttä ja välittämistä, kun ei voi niitä lapselle enää suoraan osoittaa? Tutkimusten mukaan surevaa auttaa muistaminen, ei unohtaminen. Puhumalla lapsesta vanhempi pitää lapsen muistoa yllä ja ilmentää rakkauttaan. Tätä ei useinkaan ymmärretä, ja ulkopuolisille kuolleen lapsen muistelu saattaa näyttäytyä suruun juuttumisena: mitä tuo nyt vieläkin siitä jauhaa. Jos tällöin vaihtaa keskustelun aihetta eikä kykene sanomaan kuolleesta lapsesta sanaakaan, saattaa satuttaa vanhempaa syvästi. Sillä pahinta olisi, että lapsi unohdetaan. Äitinä koen, että minulla on myös vastuu, velvollisuus ja halu kertoa lapsestani muille ja elää elämäni niin, että hänet muistetaan. Ilahdun joka kerta, kun poikani nimi sanotaan ja joku ajattelee häntä. Se on minulle osoitus siitä, että hän oli tärkeä muillekin. Puolisoni kanssa puhumme lapsestamme päivittäin. Tuo on se uimahalli, jossa ehdimme kerran käydä. Tässä työnsin vaunuja, kun hän oli juuri syntynyt. Tällä kalliolla pidimme piknikin ja olin niin tavattoman ylpeä hienosta, pienestä pojastani. Vaalimme muistoja rakkaudella, sillä ne ovat ainoat asiat, joita meillä pojastamme enää on. Välillä muistot tuovat kyyneleet silmiin, mutta emme me niistä hajoa. Esikoisemme tuntuu ajattelevan samoin. Tovi sitten taloyhtiön lenkkisaunassa hän mietti, olisiko pikkuveli myös mukana saunomassa, jos eläisi. Pohdimme asiaa yhdessä ääneen, jolloin lauteilla kävi äkkikato. Miten selität lapselle, että kuolleesta sisaruksesta on sopivaa puhua, jos aikuiset suhtautuvat näin? Olen elänyt lapseni kuoleman jälkeistä aikaa nyt puolitoista vuotta. Sen verran tiedän surusta nyt. Tiedän, että se on läsnä kaikkina päivinä, mutta aina erilaisena: joinain päivinä suru on kuin tyyni vesi, hiljainen ja huomaamaton, joskus se vyöryy ylle hyökyaallon lailla ja hukuttaa. Toisinaan suru on syvää yksinäisyyttä ja pohjatonta ikävää. Välillä suru tuntuu kiitollisuutena ja lämpönä sydämessä, kun sain rakastaa niin paljon. Se on äkillinen onnen häivähdys kesken aamupalan, kun sain olla äiti juuri hänelle. Vaikka lapseni kuoli, tärkeintä on, että hän eli. Puolitoista vuotta on samaan aikaan pitkä ja äärettömän lyhyt aika. Usein mietin, minkä ikäinen poikani olisi nyt, mitä tekisi ja osaisi, mistä pitäisi, miltä näyttäisi. Jos muistelen, miltä hän tuntui sylissäni tai miten hän nauroi, suru viiltää yhtä lujaa kuin alussa. Suru siitä, mitä olisi voinut olla. Sillä me emme menettäneet vain vauvaa, vaan myös kaksivuotiaan, koululaisen, teinin, aikuisen. Lapsemme menetti koko elämänsä. Kun ystäväpiirissä lapsi täyttää vuosia, pääsee ripille tai ylioppilaaksi, sureva ei voi välttyä ajatukselta, että meidänkin lapsellemme olisi kuulunut kaikki tuo. Nykyään kuitenkin tiedän, että arki voi olla myös onnellista ja hyvää. Voin nauraa ja nauttia elämästä ja tuntea silti surun kaiken alla. Suru ja ilo ovat mahdollisia samaan aikaan, sillä surun vastakohta ei ole ilo, vaan surun puuttuminen. Suuri menetys jättää jokaiseen jälkiä. Kun joutuu luovuttamaan lapsensa kuolemalle, maailmaa katsoo eri lailla kuin ennen. Näkee enemmän, ymmärtää syvemmin. Se on taito, josta voi olla iloinen, sillä perspektiivi lisää kiitollisuutta elämässä. Tiedostan, että olennaiset ja oikeasti tärkeät asiat ovat vaatimattomia ja lähellä. Pienet vastoinkäymiset eivät enää hetkauta, on ikään kuin niiden yläpuolella. Sen hoksaaminen, että elämää ei voi hallita, on tuonut olemiseen uudenlaista selkeyttä, varmuutta ja rauhaa. Osaan myös ihan eri tavalla arvostaa niitä ihmisiä, jotka rinnallemme jäivät tai ovat tulleet elämäämme menetyksen jälkeen. Heitäkin onneksi on, ja he ovat oman perheen ohella suuria aarteita. Sitä on kuitenkin vaikeaa ymmärtää, että niin moni sureva joutuu jakamaan kanssani saman kohtaamattomuuden kokemuksen. Niin moni jää yksin ja vaille läheisten tukea juuri silloin, kun sitä eniten tarvittaisiin. Miksi on näin, miksi toisen surua on niin vaikea kestää? Tutkijoiden mukaan myötäelämisen edelle kiilaa usein oma ahdistus: lapsen kuolema ja surevan tunteet tai omat tunteet pelottavat niin paljon, että ne halutaan torjua. Osalta ihmisistä puuttuu kyky asettua toisen asemaan, ja he kyllästyvät suruun nopeasti. Myös surevan yhtäkkinen tarvitsevuus saattaa säikäyttää, sillä yhteiskunnassamme on totuttu ihannoimaan yksin pärjäämistä. Tästä kertoo myös sururauhan käsite. Kun ihmettelimme läheisten loittonemista tai sitä, että edes perheelliset tutut eivät välttämättä reagoineet menetykseemme mitenkään vaan käyttäytyivät kuin lastamme ei olisi koskaan ollutkaan, törmäsimme ilmaisuun sururauha. ”Ajattelimme, että haluatte surra rauhassa”, meille viestitettiin. Keskustelut vertaisten ja tutkijoiden kanssa vahvistivat, että sururauhaa ei toivo juuri kukaan. Se koetaan monesti hylkäämisenä. Tovi sitten hain esikoista päiväkodista ja nauroin, kun hän juoksi kikattaen syliini. Siinä hetkessä oli hyvä olla. Tuttu äiti tuli juttelemaan ja totesi, että hienosti olen selvinnyt. Hän ei kyllä ikinä selviäisi, jos hänelle kävisi samoin, hän sanoi. Kyllä selviäisit, vastasin. Elämä jatkuu, koska vaihtoehtoja ei ole. Lopulta kyse on vain siitä, vaihtoehtojen puuttumisesta. Minulla ei ollut mitään sellaisia ominaisuuksia, jotka olisivat valmentaneet näin suureen menetykseen. Ei kenelläkään ole. Mutta koska menetys kohdalleni osui, ei auttanut muu kuin alistua. Eikä se tarkoita luovuttamista, vaan sitä, ettei kuluta voimiaan rimpuilemalla vastaan sitä, mitä ei voi muuttaa. Vaikka elämä meni raiteiltaan yhdessä hetkessä, yksi asia ei muuttunut: rakkaus lapsiin. Nykyään minulla on heitä kahden sijaan jo kolme: kaksi elävää ja yksi muistoissa elävä. Juttuun on haastateltu surututkija, dosentti Anna Liisa Ahoa, lapsikuolemaperheiden kanssa työskentelevää psykoterapeuttia Marja Sieranojaa sekä lapsensa menettäneitä äitejä Reettaa, Estheriä ja Lottaa. Lähteenä käytetty myös tutkija Mari Pulkkisen väitöskirjaa surusta. 1. Surevaa ei tarvitse pelätä. Hänelle on sattunut suuri menetys, mutta hänet voi kohdata avoimin mielin ja myötäeläen. Sinun ei tarvitse kuulua surevan lähipiiriin kertoaksesi, että otat osaa ja olet pahoillasi. Vaikeneminen satuttaa usein eniten. Älä karta surevaa vain, koska itse tunnet epämukavuutta. 2. Pienillä teoilla on iso merkitys. Kysy vointia, pyydä surevaa kävelylle tai auta käytännön asioissa, käy vaikka kaupassa. Jos sanat tuntuvat vaikeilta, voit olla hiljaakin ja kuunnella. Tärkeintä on aito läsnäolo. Se, että kulkee surevan rinnalla ja ottaa surua vastaan. 3. Tiedosta, että suru kestää ja saa kestää. Älä aseta surulle aikarajaa, sillä sitä päivää ei tule, jolloin vanhempi toteaisi, että tänään en enää sure lastani. Älä kehota surevaa ”menemään eteenpäin” vain siksi, että toivot sitä itse. 4. Lapsen kuoleman aiheuttamaa surua ei voi lohduttaa tai neuvoa pois. Älä yritä väkisin piristää surevaa, sillä reipastamisyritykset ja pakotettu myönteisyys koetaan herkästi surua väheksyvänä. 5. Vaikka lapsi kuolikin, tärkeintä on, että hän eli. Kysy surevalta lapsen elämästä, jos suinkin kykenet. Älä kuitenkaan kauhistele, päivittele tai sääli. Se ei auta surevaa. 6. Suruun kuuluu myös vaikeita tunteita, kuten kateutta, vihaa ja raivoa, joita voi olla vaikea ymmärtää. Äärimmäisessä tilanteessa ei voi aina käyttäytyä hillitysti. Hyväksy nämäkin tunteet surua arvostelematta. 7. Sururauhaa ei kannata tarjota, se koetaan usein hylkäämisenä. Jos olet epävarma, kaivataanko tukeasi, kysy, voitko auttaa. Tällöin sureva voi myös ilmaista, jos ei kaipaa apua. 8. Unohda lohdutuskliseet. Esimerkiksi fraasit ”kaikella on tarkoituksensa” tai ”onneksi teillä on muita lapsia” voivat satuttaa. Vai tukisitko siskonsa menettänyttä sanomalla, että onneksi sinulla on veli? Jostain syystä lapsen kuollessa saatetaan kuitenkin ajatella, että elävä korvaa kuolleen. 9. Ymmärrä, että kuollut lapsi on aina osa surevan perhettä. Anna vanhemman muistella lasta ja puhua lapsesta äläkä vaihda puheenaihetta. Vaikka perheeseen syntyisi uusia lapsia, kuollut lapsi pysyy vanhemmilleen yhtä tärkeänä ja rakkaana kuin elävät. 10. Sureva voi olla raskasta seuraa, mutta se ei jatku ikuisesti. Tulee aika, jolloin hän jaksaa iloita ja haluaa tehdä samoja asioita kuin ennenkin. Malta odottaa sitä ja pidä itse aktiivisesti yhteyttä, sillä surevalla ei välttämättä ole voimia yhteydenpitoon.