Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Ajankohtainen tietokirja käsittelee toivon merkitystä – onko toivo arvokasta ja hyödyllistä vai pelkkää itsepetosta?

Kirjat Risto Saarinen: Oppi toivosta. Gaudeamus, 2020. 192 s. Onko toivo arvokasta ja hyödyllistä vai pelkkää itsepetosta? Pitääkö koronavirusepidemiaan suhtautua niin, että ei se paria kuukautta pidempään kestä ja että kyllä minä ja läheiseni siitä varovaisina ihmisinä hengissä selviämme, vai onko vain annettava periksi sille tosiasialle, että kukaan ei oikeasti tiedä, miten tässä itse kullekin käy? Yksi tapa tiivistää vuosituhansia jatkunut pohdiskelu ja keskustelu toivosta on todeta, että toivolla on kyllä arvokas sijansa ihmiselämässä, kun taas löysää toiveajattelua ja katteetonta optimismia pitää välttää. Kielien sanavarastokin paljastaa asiantilan. Suomesta löytyy yhtäältä toivo ja toisaalta toiveet ja toiveajattelu. Englannissa on toivolle hope, toiveille wish, latinassa ja vähän muuntuneena italiassa puolestaan spes toivolle ja liuta muita sanoja erilaisille toiveille. Kuten Risto Saarinen toteaa esitellessään uutta teostaan, toivosta puhuva tai kirjoittava osallistuu väistämättä keskusteluun positiivisesta ja negatiivisesta ajattelusta. Eikä epäilystä, Saarinen itse kuuluu toivon merkityksen alleviivaajiin, positiivisten leiriin siis. Hän jakaa asiakokonaisuuden niin, että me tarvitsemme perusteltua ja oikeutettua toivoa, rehelliseen ja johdonmukaiseen pohdintaan perustuvaa tulevaisuudenuskoa, mutta myös "arjessa vaihtuvia pieniä myönteisiä odotuksia". "Lähtökohtaisesti" Saarinen sanoo irtisanoutuvansa sitkeästä, aina nykyaikaan kurottuvasta ajatteluperinteestä, jonka mukaan toivominen on turhaa tai suorastaan vahingollista. Niin kuin pelkääminenkin, väittäisivät kaiketi vanhat stoalaiset. Turhia tulevaisuuteen liittyviä, vaikkakin eri lailla ja eri suuntiin vaikuttavia tunteita molemmat. Saarinen joka tapauksessa tekee yhden myönnytyksen sinänsä tärkeälle, toivomisen hylkäävälle perinteelle; voi nimittäin olla, että joissakin tilanteissa on paras jättää tulevaisuusajatukset ja -toiveet ja vain keskittyä käsillä olevaan, elämään päivän kerrallaan, pelaamaan aikaa. Ja tämä voisi olla juuri kriisitilanteiden strategia, on kriisi sitten henkilökohtainen tai kaiken ympäristönkin sisäänsä nielaiseva, kuten juuri nyt. Vaikka Saarisen kirja on uusi, se valmistui koronaepidemian tuolla puolen. Niinpä Saarinen puhuu ilmastokriisistä - kriisistä joka levähtää taas mieliimme, kunhan korona vaimenee - ja esittelee siinä yhteydessä, mitä tarkoittaa perustellulla ja oikeutetulla toivolla. Apua hän saa itseltään Kantilta. Königsbergiläinen tiivisti ”Puhtaan järjen kaanonissaan” oleellisen järjestä kolmeen kysymykseen: mitä voin tietää, mitä minun tulee tehdä ja mitä saan toivoa? Kantilainen oikeutettu toive syntyy nyt niin, että ensin tutkitaan ja selvitetään asiat huolella ja sitten toimitaan sen pohjalta oikein, nimenomaan moraalisesti oikein. Ja vasta sen jälkeen on toivon aika. Nimenomaan toivon, eikä kevyiden toiveiden ja halujen. Vaikea ja vähän hassu järjestys, eikö totta? Eikä siinä edes kaikki. Oikein toimimisen on oltava pyyteetöntä, eikä esimerkiksi juuri toiveiden ja niiden täyttymisen mahdollisuuden motivoimaa. Ilmastokatastrofiin sovellettuna ajatuskulku siis menee niin, että Greta Thunberg on oikeassa. Ilmastonmuutos on hyvin todennettu tosiasia, ja koska muutos on ihmisille pahasta, on toimittava. Vain niin oikeutuvat toiveet ja utopiat kriisin välttämisestä tai lievenemisestä. Saarinen on Helsingin yliopiston ekumeniikan professori, mutta sen ei kannata antaa häiritä. Teos sisältää hyvin popularisoitua filosofian historiaa ja professorin omia mielenkiintoisia ajatuskulkuja. Uskontojakin sivutaan, mutta miten sen välttäisi? Eikö kristinuskonkin ydin ole toivo paremmasta? Oppi toivosta viimeistelee Saarisen teostrilogian, jonka aiemmat osat käsittelevät rakkautta ja luottamusta.