Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Kun Marge tunsi hennon otteen jalassaan, hän potkaisi takertujan kohti merenpohjaa – Estonian tanssishow’n tähti kiittää itsekkyyttä hengestään

Virolaisen tanssiryhmä Panteran piti olla M/S Estonialla jo illansuussa, jotta tanssijat ehtisivät tutustua laivaan ja harjoitella ohjelman läpi vielä kerran. Ryhmä oli kotoisin Viron Pärnusta, ja siinä oli seitsemän jäsentä: kuusi nuorta naista ja yksi nuori mies. Kaikki tunsivat toisensa erittäin hyvin. He olivat lapsuudenystäviä ja käyneet koulunsakin yhdessä. Kukaan ei osannut aavistaa, että seuraavana aamuna tanssiryhmän jäsenistä olisi elossa enää vain kolme. Yksi tanssijoista oli 24-vuotias Marge Rull , joka oli jättänyt yksivuotiaan Merilin -tyttärensä kotiin isoäitinsä huolehdittavaksi. − Olimme kaikki ryhmässä tietysti innoissamme, sillä meille maksettiin Viron tuon ajan ansiotasoon verrattuna superhyvin ja pääsisimme Tukholmaan. Olin käynyt Tukholmassa aiemmin vain kerran. – Olimme tehneet sopimuksen kolmeksi viikoksi, eli sen ajan matkustaisimme Estonialla edestakaisin Tallinnan ja Tukholman väliä esiintyen kolme kertaa illassa, Rull muistelee kotonaan Pärnussa. Itse asiassa ryhmän piti aloittaa Estonialla vasta seuraavana päivänä, mutta sille tarjottiin viime tingassa mahdollisuutta aloittaa jo päivää aiemmin. Pantera oli treenannut laivakeikkojaan varten pitkään ja huolellisesti. Ohjelmasta oli hiottu sellainen, että se miellyttäisi koko perhettä eikä vain miehiä. Erotiikka oli karsittu pois, vaikka sellaisetkin esitykset Panteralta onnistuivat. Sää oli muuttumassa myrskyäväksi jo satamassa. Rull sanoo miettineensä säätä ja olleensa peloissaankin, mutta oli liian myöhäistä perääntyä. Porukka astui laivaan, jossa kaikki pääsivät hytteihinsä. Rullin hyttitoveriksi valikoitui Heddi . Naiset tekivät laivalla kävelyn. Rull sanoo vieläkin muistavansa niiden naisten kasvoja, jotka tulivat laivaan. Valtaosa heistä oli ruotsalaisia, minkä saattoi päätellä heidän vaatteistaan ja kävelytyylistään. Rull sanoo ottaneensa säätilan puheenaiheeksi, kun kaikki olivat jo laivassa. − Kai se oli osin vain leikinlaskuani, kun kysyin ääneen, että mitä jos laiva uppoaakin? Kaikki muut nauroivat tokaisulleni, eikä siihen sen jälkeen enää palattu. Kysyin ääneen, että mitä jos laiva uppoaakin? Kaikki muut nauroivat. Kello oli 18, syyskuun 27. päivänä vuonna 1994, kun Panteran jäsenet lähtivät laivan messiin syömään. Estonia pääsi lopulta matkaan vartin myöhässä kello 19.15. Juoksija ennen starttia Panteran esiintymisajoiksi oli sovittu kello 21, 22 ja 23. Laivan lähdettyä merelle tanssijoille kuitenkin kerrottiin, että he voivat jättää viimeisen esityksen kokonaan pois. Myrsky oli niin kova. − Halusimme kuitenkin tanssia, sillä sitä vartenhan olimme laivalle tulleet. Esiinnyimme isossa ravintolasalissa, jossa oli säästä huolimatta paljon ihmisiä. Merisairaita ei juuri näkynyt, sillä he kai olivat hyteissään. Itse en jostain syystä tullut sairaaksi. Tunnelma salissa ja koko laivalla oli tässä vaiheessa jo erittäin hermostunut, sillä myrsky todella oli raju, Rull kertoo. − Hytteihimme ehdimme 23.45. Minun ja Heddin hytti oli hujan hajan, vaatteet ja meikit olivat pudonneet lattialle. Olin niin peloissani, etten mennyt edes pesulle vaan käperryin heti vuoteeseeni. Mukanani oli yöpaita, mutta en pukenut sitä, vaan vedin päälleni verkkahousut ja paidan. Heddi huusi kylpyhuoneesta, että suihkusta ei tule vettä. Rull makasi ylävuoteessa ja sammutti valon. Pian naiset kuitenkin päättivät, että he eivät halua olla pimeässä ja sytyttivät sen uudestaan. − Yritimme keskustella. Puheenaiheena olivat arkiset asiat kodeissamme, mutten pystynyt keskittymään mihinkään. Kuulin, mutten ymmärtänyt. Vatsalihakseni olivat jännittyneet samalla tavalla kuin pikajuoksijalla ennen starttia. Minusta tuntui, kuin olisin valmistautunut johonkin. Vatsalihakseni olivat jännittyneet samalla tavalla kuin pikajuoksijalla ennen starttia. Minusta tuntui, kuin olisin valmistautunut johonkin. Rull kuuli pauketta, mikä ilmeisesti johtui laivan keulaan lyövistä laineista. − Laiva oli keinunut koko ajan, joten siihen ei enää edes kiinnittänyt sen suurempaa huomiota. Laiva heilahti aina kyljelleen, mutta sitten kuitenkin aina oikeni. Sitten tunsin, miten menimme taas kerran yhdelle kyljelle, mutta sen jälkeen ei laiva enää oiennutkaan. Jäimmekin siihen asentoon. Rull tunsi kuin odottaneensa tätä hetkeä. Häntä ei enää pelottanut, kun hän nousi vuoteellaan istumaan, hyppäsi alas ja meni suoraan ovelle. Hän avasi oven ja katsoi käytävään. − Käytävä oli tyhjä lukuun ottamatta yhtä matkustajaa, joka kulki ohi totisena. Meidän tyttömme tulivat kaikki hyttiensä oville. Minä käskin kaikkia, että nyt äkkiä ulos täältä! Kello oli noin 1.15. Sitä eivät Rull eivätkä muutkaan vielä tienneet, että Estonian keulavisiirin lukot olivat antaneet periksi. Laivan keulavisiiri putosi mereen ja veti auki ajorampin, minkä seurauksena autokansi oli jo kohta veden vallassa. Pian vettä alkoi tulvia hyttikansillekin. ”Pujahdin jalkojen välistä” Rull ei jäänyt odottelemaan ketään vaan pinkoi heti laivan eteisaulaan, jossa oli laivan vastaanotto ja neuvontapiste. Hän vilkaisi taakseen ja näki, miten Heddi lähti etsimään vaatteita ylleen. Heddi oli mennyt vuoteeseen alasti. − Olimme siinä mielessä onnekkaita, että hyttimme olivat samalla kannella kuin eteisaula. Aulaan päästyäni en ensin nähnyt siellä ketään, mutta sitten näin työntekijän, joka makasi maassa pitkällään. Hän oli nainen, jolla oli sininen työasu päällä. Hänen suustaan valui verivana ja hän vaikutti elottomalta, Rull kertoo. Rull astui naisen yli ja tahtoi päästä rappusiin, joita pitkin pääsisi ylemmälle kannelle ja sitä kautta mahdollisesti ulos. Laiva kallistui koko ajan lisää ja oli jo niin vinossa, että käveleminen tasapinnalla oli erittäin vaikeaa. − Piti kulkea pitkin seinää, jos halusi eteenpäin. Kaaduin itsekin. Lopulta pääsin kannelle, josta pääsi ulos. Jos halusi rappusista ylös, piti pitää tiukasti kiinni kaiteesta ja vetää itseään ylöspäin. Kuulin, miten laivan tekopalmut kahisivat ja kivet lensivät. Tuuli löi oven auki. Piti kulkea pitkin seinää, jos halusi eteenpäin. Jos halusi rappusista ylös, piti pitää tiukasti kiinni kaiteesta ja vetää itseään ylöspäin. Tässä vaiheessa laivalla paloivat vielä valot. Rullin mukaan valot sammuivat ja laiva muuttui pimeäksi vasta sitten, kun hän oli jo ulkokannella. Ratkaisevaksi turvaan pääsemisen kannalta muodostui se, miten hyvin onnistui kiskomaan itsensä ylös pitkin rappukäytävän kaidetta. Laiva oli kallellaan, joten kaiteesta kiinni pitämiseen ja etenkin sitä pitkin etenemiseen tarvittiin paljon voimaa. − Kaiteessa oli kiinni vain miehiä, heitä oli 10−15. En nähnyt ainuttakaan naista. Kaikki olivat aivan hiljaisia, kukaan ei sanonut sanaakaan. Se oli epätodellista. Pelastavaksi enkeliksemme osoittautui miehistön jäsen, joka seisoi ylhäällä ja ojensi kättään vetäen ihmisiä yksi kerrallaan käytävästä ulos. Jos et saanut kädestä kiinni, putosit kuolemaan, Rull sanoo. − Näin, miten ohitsemme tippui mies, joka ei ollut saanut kiinni. Alhaalta kuului vain paukahdus. Muistan vieläkin, että hänellä oli päällään vain alushousut. Näin, miten ohitsemme tippui mies, joka ei ollut saanut kiinni. Alhaalta kuului vain paukahdus. Rull myöntää, että henkensä edestä taistellessa piti olla äärimmäisen itsekäs. Hän tuntee toimineensa kuin kone, ilman pelkoa. − Ennen ulos pääsemistäni rimpuilin siinä samassa kaidejonossa. Ajattelin, että tämä jono liikkuu liian hitaasti ja päätin oikaista. Pujahdin miesten jalkojen välistä. Totta kai se huomattiin, mutta kukaan ei sanonut minulle mitään tai tuominnut minua. Lopulta hän pääsi ulkokannelle, jossa ei ensin näyttänyt olevan ketään. − Sitten luokseni tuli nuori mies, joka puhui viroa englantilaisittain. Hän ei ollut miehistön jäsen, vaan matkustaja. Sain myöhemmin selville, että hän oli virolainen Kanadasta. Hän sanoi minulle, että vedä pelastusliivi yllesi ja osoitti punaisia liivejä, jotka olivat levällään kannella. Katso, miten Marge Rull kertoo omin sanoin illasta ja yöstä, jona Estonia upposi. Tuli haudanhiljaista Rullin oli vaikea ymmärtää, että hän on nyt mukana sellaisessa tilanteessa, joita yleensä nähdään vain elokuvissa. Hän ei voinut käsittää, että suuri laiva voisi upota ihan oikeasti, kuin Titanic. − Nuori mies sanoi minulle, että meidän pitää kiivetä reelingin (suojakaiteen) yli. Yli mennessämme vilkaisin alas ja näin meren kaukana syvällä alapuolella. Oli kylmä ja hampaani kalisivat. − Kuulimme kovaäänisen sireenin, ja sen jälkeen laiva pimeni. Olen kuullut, että myöhemmin laivalla karjuttiin ja taisteltiin pelastumisesta, mutta minä en nähnyt mitään sellaista. Oli haudanhiljaista. Kanadanvirolainen katosi johonkin, ja Rull käveli yksin pitkin Estonian runkoa, joka jostain syystä ei tuntunut lainkaan liukkaalta. Jos se olisi ollut liukas, olisi Rull suistunut heti mereen. Onneksi hän oli paljain jaloin. Laiva oli nyt täysin kyljellään. − Näin, että miehiä juoksee jonkin suuren mustan esineen luo. Se oli pelastuslautta. En tuolloin edes tiennyt, että on olemassa pelastuslauttoja, luulin että on vain pelastusveneitä. Minä ja noin 20 muuta ihmistä hyppäsimme lauttaan, ja joku meistä alkoi hilata sitä veteen päin, Rull kertoo. − Sitten yhtäkkiä joku huutaa ”ulos!” Lauttaa ei saanut veteen, kun siinä istui niin monta sisällä. Siinä oli liikaa painoa, ja se oli saatava tyhjäksi, jotta sen saisi työnnettyä veteen. Kaikki miehet hyppäävät lautasta pois ja lautta lähtee kohti merta, eikä kukaan auta minua. Kaikki huolehtivat vain itsestään. – Minäkin juoksin lautasta pois ja hyppäsin veteen, vajosin sinne syvälle. Pinnalle pääsin lopulta hyvin, hyvin hitaasti ja luulin jo, että happi loppuu. Olin tehnyt virheen solmiessani pelastusliivin huolimattomasti, sillä liivi oli liikkunut pääni päälle. Jos liivi olisi ollut kunnolla kiinni, se olisi vetänyt minut pinnalle automaattisesti. Rull kellui vedessä ja tarrasi vaistomaisesti kiinni mieheen, joka puolestaan oli ottanut kiinni lautasta. Hänen henkensä oli nyt tuon miehen päätöksien ja refleksien varassa. Onneksi mies ei karistanut Rullia selästään. Kaikki taistelivat hengestään. Rull sanoo tunteneensa, miten joku tai jotkut ottivat häntä jalasta kiinni päästäkseen pelastuslauttaan, mutta hän potkaisi heidät pois. − Siinä tilanteessa ei ollut muuta tehtävissä. En olisi jaksanut itse pitää kiinni, jos minusta olisi pidetty kiinni ja kiskottu takaisin mereen. En potkaissut lujaa, mutta se riitti. Otteet, joilla minusta tartuttiin, olivat hentoja. En olisi jaksanut itse pitää kiinni, jos minusta olisi pidetty kiinni ja kiskottu takaisin mereen. En potkaissut lujaa, mutta se riitti. Otteet, joilla minusta tartuttiin, olivat hentoja. Aallokko oli voimakas, ja lautta liikkui laineilla ylös alas. Jossain vaiheessa Estonian metallinen kylki löi Rullia voimakkaasti, mutta hän ei irrottanut otettaan. Laiva oli nyt jo täysin ylösalaisin. Estonian miehistön jäsen seisoi nyt pelastuslautalla ja veti hyisestä merestä sinne ihmisiä yksi kerrallaan. Kaikkia hän ei saanut vedettyä. Rullin mukaan kukaan ei kuitenkaan huutanut tai korottanut ääntään. Hekin, jotka meri vei mukanaan, pysyivät hiljaa loppuun asti. − Sanoin, en huutanut, viroksi, että auttakaa minua, olkaa hyvä. Mies lautalla kuuli ääneni ilmeisesti siksi, että se oli naisen ääni. Hän kääntyi puoleeni, ojensi kätensä ja veti minut ylös merestä. Minulla ei ollut enää pelastusliiviä, joten en olisi mitenkään selvinnyt vedessä. Lautassa oli jo sisällä se sama kanadanvirolainen, joka oli pelastanut henkeni aiemmin. Miehistön jäsen, joka ojensi Marge Rullille kätensä, oli matruusi Silver Linde . Pakko antaa turpiin Eloonjäämiskamppailu syksyisessä meressä jatkui, tuulen myllertäessä vauhdilla 20 metriä sekunnissa. Pian Rull sai huomata, miten heidän pelastuslauttaansa vasten törmää toinen lautta, jossa on oranssi katto. − Selvisi sekin, että meidän lauttamme on ylösalaisin, eli istuimme sen katon päällä. Mitään kattoa ei meillä siis ollut. Ymmärsin, että minun on siirryttävä lauttaan, jossa on katto. Yritin päästä sinne, mutta tuuli alkoi vetää lauttoja eroon toisistaan. Sitten tuuli kääntyi ja löi lautat yhteen vielä kerran. Mies, joka paljastui myöhemmin laivan koneenhoitajaksi nimeltä Hannes Kadak , tuli viime hetkellä oranssikattoisen lautan ovelle ja veti minut sinne sisään. Tässä pelastuslautassa oli nyt 16 ihmistä, ja he kaikki pelastuivat. Katottoman lautan matkustajille kävi huonommin. − Dramatiikkaa oli vielä lautallakin, sillä eräskin ruotsalaismies sai jonkinlaisen kohtauksen ja pyrki lautasta ulos. Miehet antoivat hänelle suoraan sanoen turpiin. Se oli ainoa tapa saada hänet rauhoittumaan. Eräskin ruotsalaismies sai jonkinlaisen kohtauksen ja pyrki lautasta ulos. Miehet antoivat hänelle suoraan sanoen turpiin. Se oli ainoa tapa saada hänet rauhoittumaan. Lauttaan tuli vettä sisään jonkin verran, mutta se suojasi kuitenkin tuulelta eikä ollut niin kylmä. Sen 16 ihmistä saivat vedettyä lautan oven kiinni suurten ponnistelujen jälkeen ja kyyhöttivät sitten kukin omissa oloissaan. Osa oli ilmeisesti shokissa. Lautalla oli 12 miestä ja neljä naista. − Meistä ei kukaan uskaltanut katsoa ovesta ulos. Ehkä olisimme nähneet meressä ihmisiä, en tiedä. Jännitimme sitäkin, vetääkö uppoavan Estonian pyörre lauttamme mukanaan. Olimme sen lähellä. Pidimme peukkuja. Selvisimme siitä, ja sen jälkeen miehistön jäsen sanoi, että nyt tämä lautta pysyy kyllä pinnalla, kuten sitten pysyikin. Noin kello 1.50 Estonia upposi perä edellä ja painui pinnan alle lopullisesti. ”En halunnut herätä” Rull sanoo, että alkoi pelätä vasta tässä vaiheessa, kun oli jo pelastuslautassa. Lautassa vietetty aika venyi lopulta 6−7 tuntiin. − Varmaan kaksi ensimmäistä tuntia ajattelin joka sekunti, että kohta kuolen. Laineet hakkasivat joka puolelta lauttaamme, joka heilui hullun lailla. Jonkin ajan kuluttua paikalle alkoi saapua apuun kutsuttuja suuria matkustajalaivoja, mutta Rullin mukaan heidän lauttansa tuntui jäävän niiden huomion ulkopuolelle. Lautan 16 ihmistä eivät suhtautuneet laivoihin niinkään pelastajina vaan pelkäsivät niiden murskaavan lautan, jos ne tulisivat liian lähelle. Laivoista katseltiin lauttaa, mutta mitään muuta ei tapahtunut. − Pian alkoi aamu jo sarastaa, ja me olimme yhä lautassamme. Tavallisesti myrsky tyyntyy aamuksi, mutta ei tällä kertaa. Kuulimme, miten helikopterit pörräsivät päällämme, mutta sitten niiden äänet aina loittonivat. Meihin kohdistettiin valokeiloja, mutta nekin sammuivat, Rull kertoo. − Tiesimme, ettei nyt saisi nukahtaa, mutta olimme kaikki niin väsyneitä, että aloimme torkahdella. Hyvä, rauhallinen tunne alkoi levitä minussa. Tunsin, etten halua enää herätä. Kaikki muuttui jotenkin kuin vaaleanpunaiseksi, niin kauniiksi, kuin auringon laskiessa. Hyvä, rauhallinen tunne alkoi levitä minussa. Tunsin, etten halua enää herätä. Kaikki muuttui jotenkin kuin vaaleanpunaiseksi, niin kauniiksi, kuin auringon laskiessa. Rull ajatteli pientä lastaan Meriliniä ja toivoi, että saisi vielä nähdä hänet. Hän nuokkui uni- ja valvetilan rajamailla, säpsähdellen välillä rajusti. Lopulta, noin kello 8.30, Rull ja muut tunsivat, että helikopteri pysähtyy heidän kohdalleen. Pian lautan kankaisen oven läpi sujahti puukko, sitten kädet, ja sisälle astui suomalainen pintasukeltaja. Hän ei puhunut vaan nosti pystyyn kaksi sormeaan ja osoitti ulos. Rull ymmärsi, että tarkoitus on hinata kaksi ensimmäistä ihmistä lautasta kopteriin. − Olin jälleen itsekäs, nousin heti ylös ja pääsinkin kahden ensimmäisen joukossa helikopteriin. Sisään päästessäni en voinut uskoa, että tämä on nyt ohi, olen pelastunut. Kiitin pelastajaani ja annoin pusun hänen poskelleen. Tiesin, että hänen yönsä oli ollut aivan yhtä rankka kuin minun. Pelastuneet lennätettiin läheiselle Utön saarelle, jossa heille annettiin hoitoa ja heidän nimensä otettiin ylös. Rullin mukaan heidät vietiin kylmään saunaan, jossa henkilötietojen kirjaaminen tapahtui. Myöhemmin myös Rull vietiin tutkimuksiin sairaalaan Turkuun, vaikka hän ei ollut mielestään erityisen loukkaantunut. Sitten oli edessä paluu kotiin ja yrittäminen sopeutua normaaliin elämään. ”Sitten hän vaikeni” Tallinnan satamaan Rullia vastaan oli lähetetty Pärnusta joukko ihmisiä, joita hän ei tuntenut. Vasta nyt hän pääsi soittamaan kotiin. Kännyköitä ei tuon ajan Virossa juuri vielä ollut. Seuraavat viikot ja kuukaudet Estonian uppoaminen oli ykkösuutis- ja puheenaiheita kaikissa niissä maissa, joita onnettomuus kosketti. Marge Rullin elämän tuo yksi kohtalokas yö muutti täysin. Siitä eteenpäin hän on ollut Virossa ”se Marge Rull, joka selvisi Estonialta”. − En ensin tuntenut mitään erityistä, mutta sitten aloin vajota masennukseen enkä voinut enää täysin ymmärtää, mitä minulle oli tapahtunut. Kävin kesällä psykologilla, mutta tuon ajan psykologia Virossa oli sitä mitä se oli, eli jätin sen yhteen kertaan. Rullin mukaan ihmiset suhtautuvat häneen nykyään myönteisen uteliaasti. Estonia-kokemuksestaan hän joutuu kertomaan kotikaupungissaan Pärnussa yhä usein. Rull ei halunnut osallistua hyttitoverinsa Heddin hautajaisiin, mutta yritti tukea hänen perhettään muilla tavoin. Hautajaisten aikana Rull huolehti Heddin pienestä lapsesta. Myöhemmin hän katui, että jätti menemättä. Rull myös osallistui todistajana oikeudenkäyntiin, jossa käsiteltiin sitä, oliko Heddillä todella ollut avopuoliso, jonka kanssa hän oli asunut. − Kyse oli siitä, että ruotsalainen vakuutusyhtiö maksoi puolen miljoonan Viron kruunun korvaukset hukkuneiden lähiomaisille. Heddin puoliso lopulta sai omat rahansa. Itse sain korvauksena 250 000 kruunua, ja niillä rahoilla ostin asunnon. Summa vastasi parinkymmenen vuoden palkkaa. Sain rahallista apua myös joltakin kirkolta tai seurakunnalta Suomessa. Rull on hetken hiljaa. Sitten hän kertoo, että itse asiassa Heddinkin pääsi ulos laivasta. − Kuulin vielä, miten hän huusi apua. ”Apua, auttakaa minua!” Sitten hän vaikeni. Rull korostaa, että Estonialta pelastuakseen piti olla itsekäs ja toimia yksin. Myös fyysisestä vahvuudesta ja sitkeydestä oli apua. Silti apuakin tarvittiin. Marge Rullin henki pelastettiin tuon yhden yön aikana ainakin puolenkymmentä kertaa. Elämä saa otteen Marge Rull, 50, asuu kauniissa asunnossa Pärnussa. Merelle on asunnolta matkaa reilu kilometri. Hän toimii työkseen aerobic-ohjaajana ja kuntosalivalmentajana ja sanoo olevansa tyytyväinen elämäänsä. − Estonian jälkeen tein vielä monta vuotta tanssikeikkoja Suomessa, joten minun piti pian taas totutella merimatkoihin. Pidin siitä työstä ja pidän Suomesta. Nyt olen ne työt jo jättänyt. Kovaa merenkäyntiä Rull sanoo yhä pelkäävänsä. − Se minua aina vähän naurattaa, kun olen Tallinnan–Helsingin-laivalla, ja tuuli vähän puhaltaa ja ihmiset heti pelästyvät. Joskus jotkut suomalaistädit saattavat tulla minulle päivittelemään, että onpa kova myrsky ja mitenköhän tässä nyt oikein käy? Hymyilen heille vain nätisti. Rull ei pidä yhteyttä muihin Estonialta pelastuneisiin. Monet heistä eivät enää halua antaa haastateluita tai kommentoida koko aihetta. Rull sanoo, ettei häpeä sitä, miten hän pelastui laivalta. Vuonna 2019 Virossa eletään jonkinlaista Estonia-krapulan aikaa. Virolaislehdet eivät enää lietso uppoamiseen liittyviä salaliittoteorioita yhtä innokkaasti kuin aiemmin. Rullin Merilin-tytär on nyt 26-vuotias ja asunut jo pitkään Isossa-Britanniassa, jossa on TV-tuotantoyhtiön palveluksessa. Rullin toinen tytär Vivian on 12-vuotias koululainen. − Heille Estonia on vain tarina, jonka äiti on heille kertonut. En ole erityisemmin keskustellut asiasta lasteni kanssa. Heille Estonia on vain tarina, jonka äiti on heille kertonut. Rull sanoo, että hänellä on vahva mieli eikä ole mielialojensa armoilla, mutta aina joskus hänen ajatuksensa ajelehtivat myrskyävälle Itämerelle syksyisenä yönä 1994. Hetken aikaa hänen on vaikea ymmärtää, että hän jäi henkiin, mutta sitten mieli taas kirkastuu ja elämä saa otteen. Viimeinen mayday-kutsu