Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri Live

Uusinta Mannerheim-kirjaa voi suositella kaikille henkilöhistorian ystäville

Herman Lindqvist: Mannerheim – mies naamion takana. Suomentanut Heikki Eskelinen. WSOY 2019. 496 sivua. Mannerheimista on kirjoitettu sadoittain kirjoja Suomessa ja jossain määrin myös ulkomailla, erityisesti Ruotsissa, Ruotsalainen journalisti ja historioitsija Herman Lindqvist toi oman lisänsä kasvavaan Mannerheim-kirjallisuuteen pari vuotta sitten. Lindqvistin isä työskenteli Ruotsin Helsingin-lähetystössä ja Hermanista tuli jo lapsena suuri Suomen ystävä, joka pian kiinnostui myös Suomen historiasta. Hänen uusi kirjansa alkaa siitä kun hän 8-vuotiaana partiolaisena seurasi Helsingin Pohjoisesplanadilla 4.2.1951 Mannerheimin hautajaissaattoa. Mannerheimin hautajaisiin kirja myös päättyy. Lindqvistin muusta tuotannosta kannattaa mainita Suomen ruotsinvallan aikaista historiaa käsittelevä teos Kun Suomi oli Ruotsi . Lindqvist kirjoittaa hyvin ja lennokkaasti, mutta pienempiä ja suurempia virheitä ja epätarkkuuksia löytyy. Heikki Eskelinen on taidolla kääntänyt kirjan suomeksi. Historiantuntijana hän olisi kaiketi voinut vaikuttaa tekstin virheettömyyteen. Lindqvist esimerkiksi väittää, että Mannerheimin ollessa Sveitsissä huhti-toukokuussa 1943 tervehtymässä presidentti Ryti ja hallitus olisivat suostuneet Saksan ulkoministerin Ribbentropin vaatimukseen kirjallisesta sopimuksesta, joka olisi taannut sen, ettei Suomi irtaantuisi sodasta omin päin. Lindqvistin mukaan Mannerheim heti Sveitsistä palattuaan olisi saanut päätöksen peruttua. Tämä ei pidä paikkaansa. Samassa yhteydessä Lindqvist esittää, että Edwin Linkomies (joka puuttuu kirjan henkilöhakemistosta) olisi Mannerheimin matkan aikana nimitetty pääministeriksi. Sekään ei ole totta: Linkomies oli ollut jo sitä ennen pääministeri. Esimerkki ei ole ainoa Lindqvistin ajoittain hieman huolettomasta historian käsittelystä. Kun ottaa huomion kuinka paljon Mannerheimista on kirjoitettu, on ymmärrettävää, ettei Lindqvistillä ole paljoakaan uutta esitettävää. Vähemmän tunnettua viime aikoihin asti on ollut vanhan Mannerheimin rakkaus sodan jälkeen ruotsalaiseen kreivitär Gertrud von Arco auf Valleyhin (1895-1983), joka oli tunnettujen pankki- ja teollisuusmiesten Jacob ja Marcus Wallenbergin sisar. Lindqvist nojautuu taloushistorioitsija Ulf Olssonin teokseen, joka ei ainakaan toistaiseksi ole ilmestynyt suomeksi. Tutkiessaan Wallenbergien sukua Olsson oli löytänyt yli 100 Mannerheimin sentimentaalista kirjettä Gertrudille, jota marsalkka kutsuu muun muassa omaksi rakkaaksi ja Välimeren töyhtöhyypäksi. Mannerheim todennäköisesti poltti Gertrudin kirjeet. Professori Olssonin kirjassa selostetaan myös Gertrudin varsin pitkälle menevät rahavaatimukset, joita tämä Mannerheimin kuoltua esitti Suomen valtiolle ja Mannerheim-säätiölle suurista kuluista, joita hänellä kertomansa mukaan oli Mannerheimin tähden ollut. Jostain syystä Lindqvist ei kerro tästä mitään. Lindqvistin lukijaystävällisesti kirjoitettua kirjaa voi suositella kaikille henkilöhistorian ystäville, niillekin, jotka jo ovat useammankin Mannerheim-kirjan lukeneet.