Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Heiluttelin hänelle puhelin korvalla ja hän heilutti neljännen kerroksen ikkunan takaa takaisin – Seuraavana päivänä hän sanoi, että ei enää halua tehdä niin

Äitini joutui kuukausi sitten sairaalaan. Oli vaikeaa jättää hänet määrättömäksi ajaksi yksin outoon paikkaan, vaikka tiesin hänen olevan siinä tilanteessa parhaassa hoidossa. Alussa jouduin selittämään puhelimessa useampaan kertaan, miksi en tule käymään. Lopulta päätin soittaa hänelle sairaalaan pihamaalta. Heiluttelin hänelle puhelin korvalla ja äiti heilutti neljännen kerroksen ikkunan takaa takaisin. Seuraavana päivänä hän sanoi, että ei enää halua tehdä niin. Oli helpompaa olla näkemättä kuin nähdä vain vähän. Viime aikoina on saatu lukea surullisia tarinoita hoitokodeissa olevien ikäihmisten alakulosta ja omaisten huolesta. Seija Noppari kertoi muistisairaasta äidistään, joka vajaan kahden kuukauden aikana on muuttunut iloisesta mummusta elämänhalunsa menettäneeksi ihmiseksi. "Äiti kysyy usein, etkö ymmärrä kuinka paha olla hänellä on täällä". ( SK 14.5.) Toimittaja Minna Akimo ( SK 16.5.) kirjoitti kolumnissaan aluehallintoviraston asiantuntijaviranomaisen kokemuksista. Viestit ovat olleet sydäntä särkeviä. "On tapauksia, joissa aikuiset lapset on pyydetty hoivakotiin, koska siellä asuvan vanhemman on oletettu nukkuvan pois. Kun lapset ovat menneet paikalle, heikossa kunnossa ollut ikäihminen onkin alkanut puhua ja syödä. Hoivakodissa asuvalla on ollut kova ikävä lapsiaan". Muistisairaiden läheisten tukiryhmässä somessa on todella, todella riipaisevia tarinoita eristyksestä. Ihmisten puolisot, äidit, isät, mummut ja papat ovat hoivakodeissa, täysin elämän ulottumattomissa. Pahimmillaan henkilökunnaltaan alimitoitetussa yksikössä. Geriatrian erikoislääkäri Markus Halmisen mielestä suojattu vierailutoiminta olisi luokiteltava hoitoon kuuluvaksi, sillä elämänlaadun varmistaminen on tärkeä osa hoitoa ( SK 14.5.). Todella hieno ajatus ja tähän pitäisi pyrkiä. Haasteena on se, että suurin osa ympärivuorokautisen palveluasumisen piirissä olevista on muistisairaita. Kuinka moni heistä ymmärtää miksi pitää keskustella pleksin takaa? Miksi ei saa koskea? Miksi pitää olla suojavarusteet? Tätä on silti pakko yrittää. Ohjeistus on valtiovallan vastuulla. Suurin osakohtaamisista jää nyt hoitohenkilökunnalle, joten hoitajamitoituksen pitää olla kunnossa. Viranomaisten tulee tässä todella poikkeuksellisessa tilanteessa tarkkailla eri yksiköiden toimintaa mikroskoopilla. Omaisten on syytä puolestaan pitää ääntä ja valittaa, jos asiat eivät tunnu sujuvan. Nyt se on toki vaikeampaa todentaa, kun ei pääse paikan päälle. Hoitajamäärä ei silti korvaa laatua. Joissakin yksiköissä asiat vain hoidetaan arvokkaammin ja tunteella. Tämä on osin johtamiskysymys. Miten esimiestasolta saadaan välitettyä hoitotasolle fiilis, että asioita halutaan tehdä sydämellä? Puututaan ajoissa työntekijöiden jaksamisongelmiin. Pidetään toimintaympäristö ammatin vaatimalla tasolla. Äitini oli onnekas. Sairaalakäynti kesti vain pari viikkoa ja kaikki hoitajat olivat kuulemma "todella kivoja". Pari päivää kotiutumisen jälkeen pääsimme taas tutulle koronakävelylle. Määrä ei silti korvaa laatua. Joissakin yksiköissä asiat vain hoidetaan arvokkaammin ja tunteella.