Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Aino Ranne jäi viime syksynä yksin isoon omakotitaloon, eivätkä koronarajoitukset tehneet tilannetta yhtään helpommaksi: ”Odotan, että ovikello soi, mutta ei se soi"

Koronaepidemia ei olisi voinut levitä pahempaan aikaan. Nakkilalainen Aino Ranne , 84, jäi vuosi sitten yksin isoon omakotitaloon, kun hänen miehensä Jouko joutui yllättäen palvelukeskus Hyppinkiin. Puoliso oli aina huolehtinut kaikista talotekniikkaan liittyvistä asioista. Aino Rannen mukaan hänen miestään kutsuttiinkin ”joka paikan Joukoksi”. – Ei sellaista työtä täällä huushollissa ollut, mitä hän ei olisi tehnyt, Ranne sanoo. Ranne kertoo, että yksin jääminen isoon, vanhaan omakotitaloon oli katastrofi. – Kun en ymmärrä pannuhuoneesta mitään. Autoakaan en ole ikinä tankannut, Jouko hoiti kaiken. Hyppingissä Ranne päätti käydä joka päivä. Maaliskuussa tapaamisiin tuli kuitenkin tauko, kun koronarajoituksia jouduttiin kiristämään. Tapaamiset siirrettiin kesän ajaksi terassille, mutta nyt syksyllä Ranne on päässyt tapaamaan miestään taas sisätiloihin. Ikkunan takaa hän ei halua käydä miehelleen vilkuttelemassa, sillä se on hänestä luonnotonta. Ranne kertoo miehensä voinnin heikentyneen vuoden aikana. Enää he eivät voi soitella, eikä Joukosta ole enää juttuseuraksi. Myös Rannen oma jaksaminen on välillä koetuksella. – Istun tässä nojatuolissa ja odotan, että ovikello soi. Mutta ei se soi, Ranne tietää. Jo keväällä Ranne kertoi, että hän joutuu pinnistelemään joka päivä, jotta saa pidettyä itsensä kasassa. Koronatilanne ahdisti ja masensi. Nyt se myös vähän pelottaa. Lisäksi häntä harmittaa suunnattomasti se, ettei hän ole enää jaksanut pitää pihastaan huolta eikä siivota niin innokkaasti kuin aiemmin. – Kaikki saa olla riipin raapin, kun kukaan ei tule. Ranne kertoo huomanneensa, että hänen muistinsakin on heikentynyt viime kevään jälkeen. – Ei tarvitse miettiä mitä vastaa toiselle, kun ei kukaan mitään kysy. Yksinäisyys onkin ollut korona-aikana pahinta. – Kun kukaan ei voi tulla eikä mihinkään voi mennä, Ranne toteaa. Onneksi Ranne pitää käsitöiden tekemisestä. Ilman sitä hän olisi ollut hukassa. Hän neuloo ja virkkaa jatkuvasti jotakin: vanttuita, sukkia, myssyjä ja patalappuja. Olohuoneen pöydälle on levitetty tuhannen palan palapeli. Se on lahja Eurassa asuvalta tyttäreltä. Ranne kertoo, että palapelit ovat hänen intohimonsa. – Se on lapsellisen hauskaa, kun yhdenkin palan löytää. Ranne ei aio kiirehtiä palapelinsä kanssa. Se saa olla olohuoneen pöydällä vaikka monta vuotta, jos niin on. Lukemisestakin hän pitäisi, mutta korona on vienyt keskittymiskyvyn. Hän on monta kertaa yllättänyt itsensä tuijottamasta yhtä ja samaa sivua. Viime viikkoina Ranne on alkanut käydä läpi vanhoja lehtileikkeitä ja postikortteja. Niitä on kertynyt melkoinen määrä. Osa korteista on hänen, osa hänen tätinsä Alman . Alman postikortit ovat 1900-luvun alusta. – En tiedä, mihin nämäkin kaikki laittaisin, Ranne huokaa. Ranne on kuitenkin päättänyt, että hän siivoaa varastojaan vähitellen. Onneksi vintti on jo tyhjä, ja poika on käynyt siivoamassa autotallia. Tavaraa on silti kertynyt paljon, sillä Rannet ovat asuneet itse rakentamassaan omakotitalossa vuodesta 1967. Ranne kertoo aina myös keräilleensä ”vähän kaikkea”. – Turha minun on enää näin isossa talossa asua, mutta en edes tiedä, mille paikkakunnalle muuttaisin. En voi silti kuvitellakaan lähteväni Nakkilasta niin kauan kuin Jouko on Hyppingissä.