Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine Pori Jazz

Lattajalkakärpäsen, hitupihtisammalen tai loishytykän vaatimukset eivät paljon metsänhoidossa paina

Kirjallisuus avartaa. Sen sain kokea tutustuessani hiljakkoin ilmestyneeseen suomalaisen metsän eliöstöstä kertovaan teokseen. Metsä on minulle tarjonnut aina hienoja elämyksiä, mutta vasta tämän kirjan sivuilta oivalsin sen valtavan elämän rikkauden, joka sisältyy alkuperäisen luonnonmetsän ytimeen. Metsistämme on paljon kirjoitettu. Veikko Huovisen Puukansan tarinaa (1984) olen pitänyt kirjallisuutemme suurteoksena, ja olen yhä käärmeissäni, kun sille ei aikoinaan myönnetty Finlandia-palkintoa. Toisaalta Huovinenkaan ei täysi mestari ollut. Paljon tietoa puuttui vielä silloin. Huovinen oli oman aikansa metsäammattilainen, tavallista valistuneempi ja ymmärtävämpi, mutta vailla kaikkein syvällisintä metsäluonnon tuntemusta. Kirja Metsän salainen elämä ilmestyi vuonna 2016 toimittajinaan tutkijat Eeva-Liisa Hallanaro, Saija Kuusela, Aino Justen ja Terhi Ryttäri. Lisäksi kirjoittajina on joukko eturivin luonnontutkijoita, joiden erikoisalaa ovat muun muassa kovakuoriaiset, sääsket, kärpäset, kirvat, kotilot, käävät, sammalet ja jäkälät. Teos julkaistiin osana puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelmaa (PUTTE). Tekijät kysyvät aiheellisesti, kuinka hyvin me metsäkansana pidetyt suomalaiset tunnemme metsämme. Mitä tiedämme tuhansista ja taas tuhansista eliölajeista, jotka asuvat lahopuun kuoren alla, sammalten kätköissä ja purojen pohjissa? Totuus on, ettemme tiedä niistä juuri mitään. Siksi on järkyttävää, että metsiämme on käsitelty nykyaikaisen metsänhoidon opein pääsääntöisenä tavoitteena mahdollisimman suuren puukuutiomäärän rahtaaminen tehtaille. Vielä hullumpaa on, että jopa Suomen kieli on valjastettu puunjalostusteollisuuden tarpeisiin. Puhutaan ”metsänhoidosta”, kun tarkoitetaan puun kasvatusta talouskäyttöön. Siinä eivät paljon paina lattajalkakärpäsen, hitupihtisammalen, harmaasulkukotilon tai loishytykän elinympäristövaatimukset. Niin kutsutun metsänhoidon jälkiä kummasteleva luonnonystävä ei voi kuin pyöritellä päätään ja haukkoa henkeään aukkojen laidalla seisoessaan. Kun seuraavan kerran kohtaan henkilön, jonka ammattinimikkeenä on ”metsäasiantuntija”, saatan kysyä, mitä hän tietää lohiorvakan, kuohukiilurin tai viherpyörökultiaisen elämästä. Voi olla, että jään turhaan odottamaan vastausta. Kirjoittaja on Euran Honkilahdella asuva luonnon- ystävä, luontovalokuvaaja ja eläköitynyt toimittaja.