Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Raumalainen Verneri, 2, oli menehtyä hoitamattomaan diabetekseen - lääkärit eivät tunnistaneet oireita: ”Yhdenkään lapsen ei tulisi kokea tätä”

Raumalaisen Saana Ollin perheessä on juhlapäivä. Perheen toisiksi nuorimmainen lapsi, Verneri , viettää kolmivuotissyntymäpäiväänsä. Täsmälleen vuosi sitten äiti ajoi ambulanssin perässä kohti sairaalaa – lanssissa pieni poika kamppaili hengestään. – Verneri on reipas, iloinen ja liikkuvainen lapsi, kuvailee Saana Olli poikaansa. Sellainen Verneri oli myös viime kesänä, kunnes vanhemmat alkoivat huomata muutoksia pienessä pojassaan. Ensin tuli laihtuminen. Se ei ollut aluksi kovinkaan rajua, eivätkä vanhemmat osanneet pitää tilannetta heti mitenkään hälyttävänä. – Vernerillä on kaksi isosisarusta, joten tiedän kyllä kokemuksesta että lapset toisinaan syövät huonosti. Sellaisia kausia oli ollut ennenkin. ”Ammattihenkilöä ei halua kyseenalaistaa” Jokin takaraivossa kuitenkin toitotti, että tilanne ei ollut normaali. – Eihän lapsen nyt kuitenkaan laihtua kuuluisi. Huomasimme myös että Verneri joi paljon, mutta oli kesä ja helteiset ilmat, joten syömättömyyden lisäksi juominen kuitattiin kuumuudella. Ei sitä aikunenkaan jaksa silloin syödä. Viikot kuluivat ja Verneri alkoi muuttua hiljaisemmaksi, selkeästi väsyneemmäksi. Neuvolassa ei oltu siitä, eikä myöskään laihtumisesta juuri huolissaan. – Ammattihenkilöihin haluaa tietenkin luottaa, on vaikeaa alkaa kyseenalaistamaan, Olli pohtii. Elokuun loppupuolella lapsen vointi alkoi olla selkeästi heikko. Poika oli laihtunut ja vaisu, nukkui paljon ja oli selkeästi kipeän oloinen. Lääkärissä Olli vieraili poikansa kanssa useampaankin otteeseen. Eräillä kerroista todettiin angiina, johon poika sai lääkkeet. – Ajattelin, että no nyt alkaa taas kaikki palautumaan normaaliksi. Seuraavana päivänä lääkkeen aloittamisen jälkeen kuvittelin, että Verneri olisi voinut paremmin. Se saattoi kuitenkin olla pelkkää kuvittelua. Vointi romahti - ”Hän ei pysynyt edes hereillä” Vernerin oireet vain lisääntyivät. – Verneri alkoi oksentamaan. Hän oli veltto, eikä enää oikeastaan tehnyt muuta kuin nukkui. Lähdimme uudestaan lääkärin vastaanotolle. Seuraavakaan lääkäri ei ollut huolissaan lapsen tilasta, vaikka pienen pojan paino oli pudonnut jo pari kiloa. – Olimme kertoneet hänelle koko tilanteen, kaikki oireet ja myös sen, miten kauan niitä oli kestänyt. Lääkäri kuitenkin vain paineli Vernerin vatsaa ja totesi, että ei ole kuivunut. Tämän jälkeen lääkäri passitti perheen takaisin kotiin – kaikki oli kyllä aivan kunnossa. Seuraavana päivänä Vernerin vointi romahti. Olli muistelee, miten yritti herätellä poikaansa, joka vaipui yhä uudestaan ja uudestaan tiedottomaan tilaan. Hengitys muuttui rohisevaksi. Olli otti suunnaksi päivystyksen, mutta samalle vastaanotolle hän ei enää suostunut menemään. – Soitin ja ilmoitin että sinne emme enää tulee, laittakaa lähete keskussairaalan lastenpolille. Päivystäjä vastasi, ettei voisi tehdä lähetettä ilman, että lapsi vähintään kävisi näytillä heillä – mutta kehotti Ollia ajamaan suoraan päivystykseen. Se oli onni. ”Pelkäsin, että lapsi lakkaa hengittämästä” – Automatkan ajan esikoiseni oli takapenkillä Vernerin kanssa. Kyselin kokoajan että hengittäähän se, hengittäähän se, Olli muistelee matkaa kohti sairaalaa. Perillä lastenpolilla hoitaja kuunteli luukulla Ollin kertomuksen ja vilkaisi poikaa. Sitten alkoi tapahtumaan. Aivan ensimmäisenä hoitaja mittasi Vernerin verensokerin. Papereista käy ilmi, että tuon hetkenä pienen pojan verensokeri on ollut mittaamattoman korkea ja hän oli erittäin huonokuntoinen. – Lämpöraja oli polvissa ja kyynärtaipeissa. Verneri oli sairastunut diabetekseen, joka oli hoitamattomana aiheuttanut tälle ketoasidoosin, eli happomyrkytyksen. – Insuliinin puute aiheuttaa ketoaineiden eli happojen kertymistä elimistöön. Jos insuliinia ei ole käytettävissä, seurauksena on happomyrkytys eli ketoasidoosi. Tila on hengenvaarallinen. Verneri kiidätettiin tarkkailuhuoneeseen, joka täyttyi hoitajista ja lääkäreistä, jotka pohtivat mitä pojalle tulisi tehdä. – Seurasin tilannetta aivan kuin ulkopuolisena, minulle ei ehditty selittää juuri mitään. Kyseisessä sairaalassa ei ollut riittäviä valmiuksia vastaavan tapauksen hoitoon. – Minulle kerrottiin että tilanne on kriittinen. Verneriä lähdettiin kuljettamaan ambulanssilla yliopistosairaalaan, mukaan matkalle lähti myös anestesialääkäri. Vasta jälkikäteen tajusin, miten paha asia sekin oli. ”Onneksi luotin intuitiooni” Olli itse ei mahtunut mukaan ambulanssiin, sillä se oli täynnä hoitohenkilökuntaa. Hän ajoi ambulanssin perässä sairaalaan, ja tiputti matkalla esikoisensa kotiin isän huomaan. Ajaessa päähän pälkähti ajatus – mitä jos lapsi ihan oikeasti kuolee? – Käsitin sen siinä, että tilanne on oikeasti todella vakava. Perillä Olli suuntasi lasten teho-osastolle, jossa Verneri makasi piuhojen ja koneiden keskellä. Hän sai kuulla että mikäli hoitoon pääsy olisi viivästynyt, Verneri ei olisi nähnyt seuraavaa aamua. – Olihan se aivan järkyttävää kuulla, mutta onneksi luotin omaan intuitiooni. Vernerillä aloitettiin diabeettisen ketoasidoosin nestehoito. Seuraavien tuntien ajan Olli istui poikansa sängyn vieressä, kunnes yhdeltä yöllä hoitajat kehottivat häntä nukkumaan. Suurin vaara oli ohi – mutta täysin uudenlainen elämä vasta alkamassa. Hoitovirheestä valitus Kaikkiaan Olli vietti poikansa kanssa sairaalassa reilun viikon. Viikon parhaaksi hetkeksi Olli kuvailee sitä, kun Verneri sai ensimmäistä kertaa eteensä ruokalautasen. – Aluksihan kaikki ravinto meni tipassa. Mutta voi sitä riemua, kun hän sai kunnon ruokaa. Katse ei noussut lautasesta kertaakaan, lusikka vain viuhui kun hän söi, Olli nauraa. Teho-osastolta pääsyn jälkeen oli edessä vielä matka takaisin keskussairaalaan. – Siellä lähdettiin opettelemaan diabeteslapsen arkea. Mitä syödään, milloin syödään ja milloin pistetään. Diabetes oli itselleni aivan vieras asia, joten oli tosi hienoa että me saimme niin hyvän ohjeistuksen. Lasta ensimmäisillä kerroilla tutkineiden lääkäreiden toiminnasta hänellä ei kuitenkaan ole hyvää sanaa sanottavanaan. – Meidän puolesta tehtiin valitus, katsotaan miten asia etenee. Pieni lapsi ei osaa kertoa edes vanhemmille, että on huono olo. Lääkärin olisi kuulunut osata lukea lapsen oireita. ”Yhdenkään lapsen ei tule kokea tätä kohtaloa” Ollin mukaan suurin järkytys asiasta tuli vasta myöhemmin, silloin kun oli aikaa ajatella, mitä olisi saattanut tapahtua. – Tapaamme säännöllisesti diabeteshoitajaa, ja joka kerta keskustelemme myös siitä, miten itse voin. Sain kuulla, että sairaalan henkilökunnalle oli tapauksen jälkeen pidetty infotilaisuus diabeteksesta, ja syytä olikin. Vaikka tapahtumat tuskin koskaan tulevat vaipumaan kokonaan unholaan, tällä hetkellä Olli kuvailee tilannetta erittäin hyväksi. Vernerille ei jäänyt tapahtumista vammoja, ja diabetes on sujahtanut jo lähes huomaamattomaksi osaksi arkea. – Pistämiseenkin Verneri on tottunut, eikä tietenkään ole edes vaihtoehtoja. Toivoisin, että diabeteksesta puhuttaisiin enemmän, selkeästi asian tietoisuus ei ole vielä riittävää, koska lääkärikään ei osannut oireita lukea. Yhdenkään lapsen ei tule kokea tätä kohtaloa. Tällaiset ovat ykkös- ja kakkostyypin diabetekset. Lue myös: Pienen Gabriel Alegren diabetes koskettaa koko perhettä – Mymi-kissakin aistii verensokerin muutokset Lasten diabetes havaitaan liian usein vasta hengenvaarallisessa myrkytysvaiheessa – tunnista oireet ja vie lapsi heti päivystykseen